Kurdistan tavoittelee itsenäisyyttä Irakista

Tänään Irakin kurdit järjestävät kansanäänestyksen, jonka turvin he pyrkivät itsenäistymään Irakista. Ennusteiden mukaan suuri enemmistö äänestää Kurdistanin itsenäistymisen puolesta. Jo pelkkä äänestyksen järjestäminen on aiheuttanut merkittävää kränää sekä Irakin eri väestöryhmien että naapurivaltioiden kanssa. Myös Yhdysvallat on vedonnut Irakin yhtenäisyyden puolesta. Toisaalta, äänestyksen järjestäminen on hitsannut poliittisesti riitaisia kurdeja entistä yhtenäisemmäksi. Kurdien kesken sisäisiä konflikteja ovat aiheuttaneet esimerkiksi öljyvarojen jakaminen ja eri puolueiden kannattajien klikkiytyminen.

Lähi-itää asuttaa paljon muinaisiin sivilisaatioihin lukeutuvia kansoja, jotka ovat pysyneet alueillaan tuhansia vuosia. Yksi esimerkki näistä on kurdit. Migraatio ja sodat sekä lännen piirtämät, toisen maailmansodan jälkeiset rajat ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että monet etnisyydet asuvat sekaisin samassa valtiossa. Tällä hetkellä koko kurdien asuttama alue eli Kurdistan jakautuu Irakin, Syyrian, Turkin ja Iranin välillä. Irakin Kurdistanilla on ollut itsehallinto vuodesta 1991, ja nyt alue pyrkii itsenäistymään. Syyrian kurdit ovat sisällissodan mainingeissa perustaneet oma federaationsa, Iranissa ja Turkissa puolestaan kurdit taistelevat oikeuksiensa puolesta keskushallituksia vastaan.

Myös nyt kurdien itsenäistymispyrkimys ja siitä aiheutuvat konfliktit ovat tämän yhden ja saman historiallisen ongelman perua.

Kurdit eivät ole yhtenäinen joukko

Suurin ongelma Irakin kurdialueella kumpuaa siitä, että alue ei ole yhtenäinen, vaan se jakautuu kolmen pääpuolueen vaikutuspiiriin. Kullakin näistä kolmesta piiristä on oma, toisistaan poikkeava kehittymisstrategiansa ja kukin ylläpitää omia ulkosuhteitaan. Nämä kolme vaikutuspiiriä ovat KDP eli Barzani-puolueen kannattajat (suurin puolue), PUK-puolueen kannattajat (Irakin entisen presidentin Talebanin edustama puolue) ja Goran-puolueen (Muutosliike, toisiksi suurin puolue) kannattajat. Barzani ja PUK -puolueilla on omia aseellisia ryhmiä, jotka ovat ottaneet yhteen keskenään useasti 90-luvulla.

Irakin kurdifederaation parlamentti on ollut toimintakyvyttömänä jo yli vuoden verran Barzani-puolueen voimankäytön seurauksena. Barzanin aseelliset ryhmät ovat kokonaan estäneet parlamentin puhemiehen pääsyn parlamenttiin (hän kuuluu Goran-puolueeseen), eikä hän ole päässyt yli vuoteen palaamaan työpaikalleen. Tämä on tietenkin laitonta.Vihdoin muutama viikko sitten parlamentti jälleen aktivoitiin kansanäänestyksen humussa, sillä kaikki puolueet toivovat Kurdistanin itsenäistymistä. Goran-puoluetta ei kuitenkaan vieläkään päästetty parlamenttiin. Tästä huolimatta puolue kehottaa kannattajiaan äänestämään samoin kuin kilpailijansa KDP ja PUK, eli itsenäisyyden puolesta.

Poliittisen tilanteen sekavuus vaikuttaa myös talouteen. Kaikkia yhteiskunnan osa-alueita vaivaa syvälle juurtunut korruptio. Elinkeinoelämä on pitkälti riippuvainen öljyn viennistä, joka on KDP:n ja PUK:n hallinnassa. Kansalaiset elävät taloudellisessa ahdingossa, esimerkiksi kurdialueen virkamiehet ovat saaneet tänä vuonna vain muutaman kuukauden palkan. Kukaan ei tiedä, mihin öljyistä virtaavat valtavat tulot valuvat, mutta yksi vahva epäilys on, että hallitsijoiden ja heidän lähipiirin taskuihin. Paikalliseen klaaniajatteluun kuuluu, että omat sukulaiset asetetaan surutta keskeisiin virkoihin, ja raha kanavoidaan ”omien” vallan kasvattamiseen. Nyt kurdialueen pääministeri, turvallisuusjoukkojen johtaja, armeijan päämiehet sekä talouden vastuuhenkilöt kuuluvat kaikki samaan perheeseen.

KDP-puoluetta sekä samalla koko Kurdistania johtaa edelleen Masoud Barzani. Hän ei halua luopua vallasta, vaikka on ollut yli 10 vuotta samassa pestissä. Lain mukaan hänellä ei olisi ollut oikeutta jatkaa niin kauaa kurdialueen johtajana, mutta kuten Lähi-idän tyyliin kuuluu, vallasta ei haluta luopua kun sen kahvaan kerran on päästy.

Irakin Kurdistan olosuhteisiin nähden – eli verrattuna Irakin arabialueisiin – on jo nyt demokraattinen federaatioalue. Yhdysvallat ja jotkut EU-maat etunenässä ovat tukeneet kurdeja ilmaiskuin heidän taisteluissaan Isisiä vastaan. Tähän asti kurdit ovatkin olleet ainoa voima, joka on kyennyt panemaan kampoihin Isisille. Uskonnollisesti maltilliset kurdit ovat ylläpitäneet hyviä suhteita lännen kanssa jo useamman vuosikymmenen. Jos Irakin Kurdistan itsenäistyy, on melko todennäköistä, että alueelle asettuu verrattain demokraattinen ja länsimaalaisia arvoja puoltava järjestelmä. Silti länsimaat eivät tue kurdien itsenäistymispyrkimyksiä.

Kitkaa kansanäänestyksestä

Huolimatta hyvistä suhteistaan kurdien kanssa, ulkovallat eivät ole ilahtuneet heidän itsenäistymispyrkimyksistä. Itse asiassa Israel on ainoa maa, joka on ilmoittanut tunnustavansa Kurdistanin valtion mikäli se itsenäistyy. Yhdysvaltoja huolestuttaa erityisesti Irakin keskushallituksen kohtalo, jonka koko olemassaolo juontaa George W. Bushin Irak-interventioon vuonna 2003. Jos kurdit itsenäistyvät, shiia-muslimit muodostavat keskushallituksessa selkeän enemmistön. Tämä ajatus itsessään aiheuttaa levottomuutta sunnien keskuudessa kautta Lähi-idän ja huolestuttaa myös Yhdysvaltoja, sillä Irak ilman kurdeja on askeleen lähempänä sen vihollista Irania. Myös USAn joukkojen asema Irakissa on uhattuna, jos shiiat ovat hallituksessa enemmistössä.

Naapurimaat Iran, Turkki ja al-Assadin Syyria ovat lisäksi huolissaan kurdien voimaantumisesta. He eivät usko Irakin Kurdistanin johtajien vakuutteluja siitä, että itsenäinen Kurdistan ei ole heille uhka. Iranissa, Turkissa ja Syyriassa kurdit muodostavat merkittävän väestöryhmän, ja maiden hallitsijat ovat huolissaan että itsenäistymisbuumi leviää heillekin. Turkki ja Iran ovat aloittaneet suuret militääriset operaatiot aivan Irakin Kurdistanin rajan tuntumassa ja lisäksi ovat pommittaneet vuoristossa majailevia kurdisissejä, jotka taistelevat valtiota vastaan. Sekä Iran että Turkki ovat uhanneet rankaisevansa Irakin kurdeja kansanäänestyksen takia. Iran on jo esimerkiksi sulkenut ilmatilansa kurdeilta.

Suomi on samoilla linjoilla Yhdysvaltojen kanssa. Ulkoministeri Timo Soini totesi Suomen tukevan Irakin yhtenäisyyttä, mikä toisin sanoen tarkoittaa että Suomi ei kannata kurdien itsenäistymistä.

Mikä hinku kurdeilla sitten on itsenäistyä, jos pelkkä äänestyksen järjestäminen aiheuttaa näinkin paljon kansainvälistä kitkaa? Miksi he eivät vain jatka neuvotteluja keskushallituksen kanssa saadakseen itselleen paremman aseman? Kurdistanin johtaja Barzani on todennut kannanotoissaan yhteistyön Irakin keskushallituksen kanssa toimimattomaksi. Hänen mielestään ei pidä unohtaa, että kurdit taistelivat aseellisesti vuoteen 1991 asti Saddamin joukkoja vastaan ja kokivat kansanmurhan, ja vuodesta 2003 ovat olleet erittäin kitkaisissa väleissä shiia-hallitsijoiden kanssa.

Irakin keskushallitus on ilmoittanut, ettei se aio hyväksyä itsenäistymispäätöstä jos sellainen tulee. Keskushallituksen valta Pohjois-Irakin Kurdistanissa on kuitenkin lähes olematonta.

Lähi-idän ongelmat juontuvat pitkälti toisen maailmansodan jälkeiseen hajoita ja hallitse -politiikkaan, jossa eri kansoja on laitettu asumaan samoihin keinotekoisiin valtioihin. Periaatteessa tämäkin kurdien itsenäistymispyrkimyksen aiheuttama kansainvälinen kitka on seurausta tästä samasta ongelmasta. Ja jälleen on olemassa riski, että konflikti paisuu aseelliseksi taisteluksi eri etnisten ryhmien välillä.

Minusta olisi hyvä, jos länsimaat tukisivat kurdeja itsenäistymispyrkimyksissään. Historia on osoittanut, että Irakissa ja Syyriassa etniset ja uskonnolliset ryhmät eivät pysty elämään keskenään rauhassa saman valtion sisällä. Irakin kurdeja tulisi kuitenkin kannustaa demokraattisempaan suuntaan. Kaikkien kurdien kokemien vääryyksien jälkeen olisi hienoa, jos kansainvälinen yhteisö soisi heille mahdollisuuden omaan valtioon. Suurin osa Lähi-idän keskushallituksista on epäonnistunut tehtävässään vakauttaa ja tuoda tasa-arvoa valtioihin. Demokratiaa ei välttämättä ole kuin nimeksi. Näiden epäonnistuneiden keskushallitusten jakautumisella saattaisi olla positiivisia seurauksia alueen kehitykselle.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 25.09.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

 

Advertisements
Standard

Näkökulma: Pakkopalautukset ovat oire huonosti toimivasta järjestelmästä

Irakista ja Afganistanista tähän mennessä Suomeen tulleiden pitäisi antaa jäädä. Miksi? Lue kirjoitus!

Turvapaikkasysteemin tarkoituksena on tarjota suojaa henkilöille, jotka kotimaassaan kohtaavat vainoa esimerkiksi mielipiteidensä, etnisen tai uskonnollisen asemansa tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Lisäksi oleskelulupa voidaan myöntää humanitäärisin perustein, jos hakijaa odottaa kotimaassaan epäinhimmillinen kohtelu kuten teloitus tai kidutus.

Siirtolaisuus puolestaan yleensä tarkoittaa vapaaehtoista muuttoa esimerkiksi parempien työmahdollisuuksien perässä.

Levottomista maista tulevilla ei käytännössä ole keinoa hakeutua siirtolaisina Eurooppaan. Esimerkiksi työperäisen oleskeluluvan saaminen on erittäin hankalaa ja edellyttää, että työpaikka kohdemaassa on valmiiksi hankittu. Siksi niin monet käyttävät turvapaikkajärjestelmää väylänä paremman elämän saavuttamiselle, vaikka heihin ei kotimaassa suoraan kohdistuisikaan vainoa tai erityistä hengenvaaraa. Näin ollen on helppo todeta, että turvapaikkajärjestelmää käytetään usein eri tarkoitukseen, kuin mihin se on luotu. Systeemi on mennyt sekaisin siirtolaissysteemin kanssa.

Ilmiöiden erottelu toisistaan ei kuitenkaan ole niin helppoa. Esimerkiksi Irak ja Afganistan ovat maita, joita varjostaa jatkuva konfliktin uhka. Jos mietitään ihmisiä, jotka oikeasti ovat turvapaikan tarpeessa, Irakissa ja Afganistanissa heitä on varmasti satojatuhansia, ehkä miljoonia. Vain osalla heistä on riittävästi resursseja hakeutuakseen salakuljettajien kautta länteen anoakseen turvapaikkaa. Koska matka länteen maksaa useita tuhansia euroja, turvapaikanhakijat harvoin ovat kaikkein huono-osaisimpia tai kipeimmin apua tarvitsevia.

Euroopan viranomaiset tekevät pienillä resursseilla parhaansa käsitelläkseen jokaisen turvapaikkahakemuksen yksilöllisesti. Koska systeemi ei ole aukoton, moni aidosti turvapaikkaa tarvitseva jää ilman, kun taas moni työn perässä tullut saa pakolaisstatuksen.

Minusta ratkaisu maahanmuuton ongelmiin on lopulta yksinkertainen. Työperäiselle maahanmuutolle olisi luotava omat, paremmat väylät. Jos Suomeen tarvitaan lisää sairaanhoitajia tai Saksaan tarjoilijoita, voidaan käynnistää rekrytointeja lähtömaissa. Lähi-idässä ja Afrikassa on runsaasti koulutettuja osaajia, jotka kiivaasti haluavat Eurooppaan koulutusta vastaavaan työhön. Tällä hetkellä moni heistä ylittää Välimeren hengenvaarallisissa oloissa. Miksi rekrytoitaisi tarvittavat ihmiset suoraan heidän kotimaassaan, ja taattaisiin heille ja heidän perheilleen turvallinen pääsy Eurooppaan?

Kansainvälistä suojelua tarvitsevia puolestaan on paras auttaa suoraan lähtömaiden läheisyydessä panostamalla lisää rahaa pakolaisleireihin. Myös kiintiöpakolaisten määrää voisi kasvattaa. Kiintiöpakolaiset ovat ihmisiä, joille YK on myöntänyt jo lähtöalueella pakolaisstatuksen. He eivät siis ole enää turvapaikanhakijoita saapuessaan Eurooppaan, vaan heidän taustansa on tarkistettu, heillä on oleskelulupa, ja he pääsevät suoraan kiinni yhteiskuntaan.

Nämä kaksi askelta selkeyttäisivät huomattavasti nykyistä turvapaikkajärjestelmää, joka aiheuttaa epätasa-arvoa köyhistä maista tuleville ihmisille sekä usein altistaa heidät salakuljettajien mielivallalle. Köyhimmät eivät saa apua, ja järjestelmä ruokkii kansainvälistä rikollisuutta. Nykyinen turvapaikkajärjestelmä aiheuttaa myös merkittäviä turvallisuusriskejä Euroopalle, kun kuka tahansa voi tulla tänne useammaksi vuodeksi turvapaikkaprosessiin vedoten.

 Vastaanottajamailla kuten Suomella kuluu myös valtavat taloudelliset resurssit vääriin asioihin. Jos nykyisen turvapaikkajärjestelmän ylläpitämiseen käytettävät varat saataisiin kanavoitua avuksi paikan päälle (muun muassa pakolaisleireihin), se hyödyttäisi satoja kertoja laajempaa ihmisjoukkoa.

Mutta turvapaikkasysteemi on mitä se on. Jos muutoksia tapahtuu, ne tapahtuvat hitaasti. Ja sillä välin meillä on jatkuvasti Irakista, Afganistanista ja muualta tulleita turvapaikanhakijoita, joiden kohtalo on viranomaisten käsissä.

Viime aikoina pakkopalautukset Irakiin ja Afganistaniin ovat herättäneet kiivasta keskustelua. Global think tank Institute for Economics and Peace (IEP) luokittelee molemmat maat 163 maan ranking-listauksessaan top 5 turvattomien joukkoon. Suomalaisten viranomaisten linja on, että laajoja alueita Afganistanissa ja Irakissa ovat sen verran turvallisia, että niihin voidaan palauttaa maan kansalaisia.

On totta, että Irakissa ja Afganistanissa on paljon turvallisia alueita. Ihmisten turvallisuutta ei kuitenkaan mitenkään pystytä takaamaan, paikoin poliittisista, paikoin sosiaalisista ongelmista johtuen. Monet, jotka ovat lähteneet Eurooppaan, ovat polttaneet kaikki sillat takanaan. He ovat lainanneet paljon rahaa ympäröiviltä ihmisiltä sillä toiveella, että pääsevät Eurooppaan tienaamaan. Palautus köyhälle alueelle vihaisten velkojien keskelle ajaa epätoivoon. Se voi myös lisätä radikalisoitumista, kun turvaa lähdetään hakemaan mistä sitä saa.

Aikoinani työskennellessäni tutkijaharjoittelijana Migrin oikeus- ja maatietopalvelussa pääsin aitiopaikalta seuraamaan, kuinka maakatsauksia laaditaan. Kymmenet asiantuntijat tekevät ahkerasti töitä sen eteen, että turvapaikkapäätöksiä tekevillä on mahdollisimman ajankohtaista ja paikkansapitävää tietoa lähtömaiden turvallisuudesta. Väitän kuitenkin, että tilanteet räjähdysherkässä Lähi-idässä muuttuvat liian nopeasti, jotta niitä osataan luotettavasti ennustaa.

Esimerkiksi Irakissa pohjoisia alueita asuttavat kurdit järjestävät parin viikon päästä kansanäänestyksen itsenäistymisestä. Jos kurdifederaatio itsenäistyy, on se jälleen uusi konfliktien vyyhti Irakin shiia- ja sunni-arabien sekä naapurimaiden kanssa. Afganistanissa puolestaan kytee voimakas ääri-islamistinen liikehdintä, joka välillä saadaan painettua maan alle kansainvälisen koalition ponnistuksien avulla. Radikaali islamistinen ideologia kuitenkin jyllää ja aiheuttaa merkittäviä vaaroja sen ulkopuolisille perheille.

Jos Suomen on pakko palauttaa ihmisiä Irakiin ja Afganistaniin, pitäisi maissa toimivat kansainväliset liittoumat valjastaa muodostamaan turvavyöhykkeitä, joihin palautetut henkilöt voidaan asettaa asumaan sisäisen pakolaisen statuksella. Olen kuitenkin sitä mieltä, että täällä jo oleville Irakin ja Afganistanin kansalaisille voisi myöntää oleskeluluvan. Moni kielteisen päätöksen saanut jatkaa oleskeluaan salaa, mikä on kaikkien kannalta huonoin vaihtoehto.

Ihmiset hakeutuvat konfliktialueilta Eurooppaan niin kauan kun poliittiset konfliktit, luonnonkatastrofit ja sosiaaliset ongelmat kuten liiallinen syntyvyys kasvattavat painetta. Olen itsekin tullut Suomeen muualta, enkä ole kukaan sanomaan, kuka tänne saa tai ei saa asettua. Sanon vain, että paremmalla maahanmuuttopolitiikalla pelastettaisiin ihmishenkiä, saataisiinn kohdennettua apu oikein ja samalla pidettyä Eurooppa turvallisena.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 12.09.2017 Iltalehden näkökulma-palstalla.

Alan Salehzadeh

Standard

Iran pyrkii hiljentämään myös ulkoiranilaisia toimittajia ja kriitikkoja

Iran on tunnettu huonosta ihmisoikeustilanteestaan. Se keikkuu jatkuvasti erilaisten tilastojenhäntäpäässä, kun mitataan kansalaisten vapauksia ilmaista itseään vapaasti. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen myötä maa muuttui käytännössä suureksi vankilaksi asukkailleen. Sadat tuhannet iranilaiset ovat lähteneet muualle asumaan.

Pakeneminen ei kuitenkaan takaa iranilaisille sananvapautta. Iranilainen papisto tekee kaikkensa vaientaakseen myös ulkomailta kantautuvat soraäänet ja mustamaalatakseen kritiikkoja, tutkijoita, toimittajia ja vapaa-ajattelijoita. Pahimmissa tapauksissa Iranin tiedustelupalvelut ovat jopa jääneet kiinni Iranin oppositiojohtajien murhaamisesta EU-maissa.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön tuoreen raportin mukaan Iranin valtio harjoittaa laajaa ja systemaattista painostusta ulkomailla asuvia iranilaisia toimittajia ja kriitikkoja kohtaan. Hallinnon tavoitteena on estää vapaa ja riippumaton uutisointi, usein keinoja kaihtamatta. Ulkoiranilaisilla on usein kotimaassa perhettä tai sukulaisia, ja valtio luo painetta käyttäytymällä heitä kohtaan uhkaavasti: pidätyksiä, kyselyitä, vakoilutoimintaa. Lisäksi omaisuutta voidaan takavarikoida ja maassa vierailevia kriitikkoja vangita tekaistuihin syytöksiin nojaten.

Iranin valtio pyrkii kaikin tavoin edistämään omaa agendaansa ulko- ja sisäpoliittisesti

Vaikka Iran on ulkopoliittisesti, erityisesti Obaman kaudella, hieman avautunut länsimaille, on syytä muistaa, että sisäpoliittisesti parannukset antavat yhä odottaa. Ihmisoikeustilanne Iranissa on surkea. Etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen ja naisten oikeuksia poljetaan systemaattisesti. Heihin kohdistetaan perusteettomia pidätyksiä tai teloituksia, heitä syrjitään rekrytoinneissa ja heidän omaisuuttaan saatetaan takavarikoida. Viattomien ihmisten tappaminen ja vangitseminen on osa iranilaisten arkipäivää.

Iranin ulkosuhteet naapurimaihin ovat myös kaukana ruusuisista. Iran sekaantuu Syyrian, Irakin, Jemenin, Libanonin, Israelin ja Persianlahden maiden sisäisiin asioihin tukemalla aseellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti shiia-järjestöjä. Monin paikoin Iranin joukot osallistuvat suoraan aseellisiin taisteluihin, esimerkiksi Syyriassa. Maa saattaa myös tukea muita kuin shiia-järjestöjä silloin, kun se palvelee hallinnon agendaa. On esimerkiksi hiljattain väitetty, että Iran toimittaa aseita Afganistanin Talibanille. Terorristijärjestö taistelee keskushallitusta ja USA:n johtama koalitiota vastaan. Niin tai näin, Iranin ydinohjelma herättää edelleen runsaasti huolta ja Trumpin kauden aikana syytökset Iranin terrorismin tukemisesta ovat vain voimistuneet.

Iranin valtio pyrkii kaikin tavoin edistämään omaa agendaansa ulko- ja sisäpoliittisesti. Yhtenä osana tätä Iran on viime vuosien aikana rakentanut vahvaa lobbausjärjestelmää länsimaihin. Monen muun hirmuvaltion tavoin se turvaa osin ideologisiin, osin maksettuihin kumppaneihin omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. Kuten lähihistoria osoittaa, lobbaajat saattavat olla yhteiskunnassa korkealle edenneitä poliittisia tai yhteiskunnallisia vaikuttajia. Iran-lobbareiden tehtävä on mustamaalata kriitikkoja ja pyrkiä murtamaan heidän uskottavuutensa.

Tiedustelutoimintaa ja lobbausta on hankala kitkeä, koska propagandisteilla ei ole jäsenkortteja. Kuten Suomessa Venäjän naapurina on totuttu näkemään, he tekevät toimintaansa salassa ja mahdollisimman vähin äänin. Uskon, että kansalaisten on kuitenkin helppo tunnistaa, milloin kyseessä on kätyri tai trolli ja milloin rehellinen ihminen, vaikka oikeudessa asti todistaminen on vaikeaa. Fiksut ihmiset täällä tai muualla eivät alistu vieraiden valtioiden vaikutuspyrkimyksille, vaan osaavat katsoa ilmiöiden läpi ja tehdä omia analyysejään. Aiemmin tai myöhemmin ihmisten tarkoitusperät yleensä kuitenkin paljastuvat.

 

8uUW-6oE

Lähde: Reporters Without Borders

Kirjoitus on alunperin julkaistu 07.09.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

Standard

Muslimitaustaisia vapaa-ajattelijoita ei saa hiljentää

On paljon kantasuomalaisia, jotka eivät halua kuulla lainkaan kritiikkiä islamia kohtaan. Moni heistä suhtautuu itse kriittisesti kristinuskoon. Vieraaseen uskontoon suhtaudutaan korostuneen positiivisesti, jopa siinä määrin, että kuka tahansa islamia kritisoiva leimataan herkästi “rasistiksi”. Samalla “muslimina” saatetaan pitää ketä tahansa, joka on kotoisin Lähi-idästä tai jonka nimi sattuu olemaan Mohammed.

Samoin kuin missä tahansa yhteiskunnassa, Lähi-idän valtiot ovat täynnä toisistaan eri tavoin ajattelevia yksilöitä. Meillä on feministejä, kommunisteja ja liberaaleja siinä missä muuallakin. Maailmankatsomusta ei voi päätellä etunimestä, ihonväristä tai lähtömaasta.

Toisinajattelijat ovat kuitenkin perinteisesti olleet ahtaalla Lähi-idän epädemokraattisissa valtioissa. Moni on lähtenyt Eurooppaan voidakseen täällä hengittää vapaasti ja elää oman maailmankatsomuksensa mukaan. Onkin ironista, jos täällä leimaantuu “rasistiksi” esittäessään kritiikkiä oman lähtömaan uskontoa tai kulttuuria kohtaan.

Media edelleen haluaa näyttää kaikki maahanmuuttajat “suvaitsevaisuuden” puolestapuhujina, ja jostain syystä siihen rooliin ei kuulu islamin kritisointi. Tämä on tavallaan ironista. Tiukka islamin oppien noudattaminen kun ei edistä suvaitsevaisuutta, ja sikäli kaikkien “suvaitsevaisten” tulisi minusta kritisoida liian tiukkapipoista uskonnollisuutta.

Pelätään, että kritiikki islamia tai maahanmuuttoa kohtaan sataa äärioikeiston laariin. Äärioikeistolla on kuitenkin erilainen ideologia kuin tasa-arvon puolustajilla. Muslimimaiden vapaa-ajattelijoiden nimittäminen rasistiksi pelaa oikeastaan islamilaisvaltioiden, -järjestöjen ja patriarkaalisen kulttuurin pussiin.

On lukuisia esimerkkejä siitä, miten islamista halutaan antaa kiillotettua kuvaa. Tavallaan sen ymmärtää, halutaan antaa vastavoima terrorismista johtuvalle islam-pelolle. Kenties siksi Ylellä pyöri pitkään radio-ohjelma, jossa Koraania luetaan kannesta kanteen. Ohjelmaan sisällytettiin tietenkin myös teoksessa esiintyvät, tasa-arvon periaatteiden vastaiset kohdat liittyen mm. naisten asemaan. Olisi hienoa nähdä se päivä, kun samanlaista palstatilaa saavat ne tuhannet maahanmuuttajataustaiset henkilöt, joiden oikeuksia on lähtömaassa poljettu samaiseen Koraanin vedoten.

Se tekisi minusta yhteiskunnallisesta keskustelusta oikeasti suvaitsevaisen.

Lähi-idän vapaa-ajattelijat ovat tehneet kaikkensa taistellakseen sananvapauden rajoittamista vastaan omassa kotimaassaan. Suomessa ne, jotka herkästi leimaavat kriitikot rasisteiksi, saattavat toimia niin puhdasta ymmärtämättömyyttään. Islamia ja vieraita kulttuureita ei tunneta lainkaan, siksi ne tuntuvat vierailta, siksi niitä ei haluta lainkaan kritisoida. Tai sitten heillä voi olla oma lehmä ojassa, he esimerkiksi saavat itselleen palstatilaa tai muuta hyötyä kriitikkojen mustamaalaamisesta.

Usein soraäänet halutaan vaientaa, koska pelätään äärioikeiston nousua. Paras tapa estää polarisoituminen olisi kuitenkin kaiken epätasa-arvoisen käytöksen kritisointi, ei vain kantaväestön harjoittaman vaan myös muslimi- ja muiden vähemmistöjen harjoittaman.

Alan Salehzadeh

Kirjoitus on alunperin julkaistu 01.09.2017  Iltalehden blogissa.

Standard

Näkökulma: Aina kaduttaa, kun jää kiinni – miksi jihadisteja ei pitäisi kotouttaa

Yhteiskunnan olisi parasta keskittyä suojautumaan islamistien muodostamalta turvallisuusuhalta, sen sijaan että resurssit ohjataan exit-ohjelmiin ja muuhun palaajille tähdättyyn tukitoimintaan.

Terrorismi on laaja ilmiö, jota voi lähestyä ainakin sosiologisten, psykologisten, teologisten tai geopoliittisten linssien läpi. Yksikään ihminen ei ole kaikkien näkökulmien ekspertti. Päättäjien on kuitenkin tarpeen perehtyä kaikkiin näkökulmiin voidakseen miettiä kestävän ratkaisun.

Uusien terrori-iskujen myötä puheenaiheeksi on jälleen noussut Eurooppaan palaavat jihadistit. Valitettavasti julkisuudessa usein halutaan (minulle täysin käsittämättömästä syystä) lieventää poliittisen islamin kannattajien aiheuttamaa uhkaa. Useissa lehtijutuissa (ks. esim. IL 27.8.2017) maalataan kuvaa, jossa jihad-taisteluihin lähteneet ovatkin höynäytettyjä propagandan uhreja. Että Isis on huijannut sinisilmäisiä muslimiperheitä, jotka ovat vain halunneet kasvattaa lapsensa hyvässä ympäristössä ja elää “kunnollista elämää” ja ovat siksi reissanneet Euroopasta taistelukentille. Eräässä kahden viikon takaisessa YLEn artikkelissa esimerkiksi tutkija Leena Malkki korostaa, että kaikki lähtijät eivät ole pyrkineet osallistumaan väkivaltaiseen toimintaan, ja siksi sota-alueille vierastaistelijoiksi lähteneitä pitää kohdella yksilöllisesti eikä “altistaa syrjäytymiselle” kun he palaavat Eurooppaan.

Toivon, että moiseen hölynpölyyn suhtaudutaan kriittisesti. Voi olla, että jotain perhettä tai yksilöä on oma lähtö jälkikäteen kaduttanut. Tämä on eri juttu. Mutta kukaan ei voi väittää, että Isisin väkivaltaisuus olisi tullut yllätyksenä lähtijöille. Isis on tuttu kaikille ihmisille, varsinkin kaikille muslimeille, varsinkin kaikille niille, jotka ovat miettineet osallistumista tavalla tai toisella järjestön toimintaan. Isisin propagandamateriaalia on saatavilla lähes jokaisella maailman kielellä. Kirjoituksia, videoita ja muuta materiaalia yllin kyllin siitä, miten Isis-lapsia kasvatetaan murhaamaan viattomia ihmisiä, miten miehet taistelevat raa’asti ja miten naiset alistetaan seksiorjiksi.

Jos joku perhe höpöttelee halunneensa “hyvän kasvuympäristön” lapsilleen ja lähteneensä siksi taistelualueelle, ei tämän tason valheiden pitäisi mennä läpi yhdellekään viranomaiselle. Jos on tieten tahtoen lähtenyt sota-alueelle, on kyseessä poliittisen islamin kannattaja ja Euroopan arvoille vaarallinen henkilö. Jos heitä on lähdön jälkeen ruvennut kaduttamaan, se on asia erikseen. Muttei pidä väittää, että heidät höynäytettiin lähtemään.

Lähtijät eivät ole uhreja sen enempää kuin vaikkapa natsit olivat aikoinaan. He ovat aktiivisesti itse hakeutuneet pahan riveihin koska ovat ainakin jossain elämän vaiheessa kannattaneet poliittisen islamin ideologiaa. Yhteiskunnan olisi parasta keskittyä suojautumaan islamistien muodostamalta turvallisuusuhalta, sen sijaan että resurssit ohjataan exit-ohjelmiin ja muuhun palaajille tähdättyyn tukitoimintaan.

Näitä tukiohjelmia, joilla halutaan integroida lähtijöitä takaisin osaksi yhteiskuntaa, on käynnissä Suomessakin. Mutta entä lähtijöiden vastuu omista teoistaan? Onneksi kansainvälinen rikosvastuu edellyttää, että terrorismiin syyllistyneet saavat tuomion. Myös terroristisessa tarkoituksessa matkustaminen on rikos.

Tällä hetkellä on kuitenkin vaikea tietää, ketkä ovat osallistuneet taisteluihin. Moni esimerkiksi matkustaa Syyriaan ja Irakiin ”humanitäärisiin syihin” vedoten, ja eurooppalaisten viranomaisten on äärimmäisen vaikeaa saada selville, ovatko kyseiset henkilöt olleet mukana taisteluissa vai ei. Haasteen muodostaa myös se, että matkustaminen sota-alueille tapahtuu epävirallisin keinoin. Maiden rajat saatetaan ylittää vaikka aaseilla, jolloin henkilöistä ei jää sähköistä jälkeä kuten lentokonematkustajista. Yleistä on myös väärennettyjen henkilöpapereiden käyttäminen.

Viranomaisten olisikin nyt tehostettava toimintaansa, jotta kaikki joita epäillään osallistumisesta tai avunannosta islamilaiseen sotaan, saadaan valvonnan piiriin ja oikeuden eteen.

Viranomaisten tulee myös suhtautua nykyistä skeptisemmin niihin yksityishenkilöihin ja mikroryhmittymiin, jotka matkustelevat Irakiin ja Syyriaan ”avustustarkoituksessa”. Niin sanotun avunannon sijaan kyseessä voi olla poliittista islamia kannattavia, esimerkiksi Muslimiveljeskunnan läheisiä henkilöitä, jotka antavat tukensa taistelijoille. Alue on täysin konfliktin runtelema, siksi on mahdotonta tietää mitä ”avustustyötä” tekevä yksityishenkilö oikeasti puuhailee.

Älä kasvata käärmettä taskussa

Tällä hetkellä ISIS (ISIL) -järjestö on tappiolla Irakissa ja Syyriassa. Se on menettänyt tärkeimmät tukikohtansa ja on maantieteellisesti saarroksissa. Heidän riveihinsä on hankala enää rekrytoitua, ja SUPO:n tutkija Pekka Hiltusen arvion mukaan myös paluuliikenne jihad-taisteluista takaisin Eurooppaan on verrattain tyrehtynyttä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ennen kuin kansainvälinen koalitio sai Isisin saarrettua, ehti moni vierastaistelija sujahtaa asumaan muualle Afrikkaan tai Lähi-itään, pois varsinaisista sotilastukikohdista. He ovat jääneet asumaan yhteisöihin, jotka ideologisesti kannattavat poliittista islamia mutta eivät ole sota-aluetta. He pääsevät palaamaan milloin vain Eurooppaan, ja viranomaisten on vaikea edes tietää heidän osallistuneen ääriliikehdintään.

Kannatan sitä, että kaikki radikalisoituneet Irakiin, Syyriaan ja Libyaan matkustaneet shiiat tai sunnit asetetaan sellaiseen viranomaisvalvontaan, jonka avulla voidaan selvittää mahdollinen radikalisoituminen tai taisteluihin osallistuminen. Heidän ei tulisi saada liikkua vapaalla jalalla tai viestitellä kontrolloimattomasti ennen kuin voidaan todeta, että he eivät ole osallistuneet alueella sotilaalliseen toimintaan tai sen tukemiseen. Mahdolliset integraatio- ja tukiohjelmat tulee suunnata ainoastaan syyttömäksi todistetuille henkilöille ja niille, jotka ovat joutuneet sota-alueelle vasten tahtoaan.

Kannatan myös mallia, jossa jihadistiseen toimintaan osallistuneilta kaksoiskansalaisilta poistetaan Suomen kansalaisuus. Näin toimitaan jo ainakin Britanniassa. Miksi se on pahasta? Jos toinen kansalaisuus on vaikkapa Somalia tai Syyria, pääsevät he tuomiolle ihannoimaansa sharia-oikeudenkäyntiin. Luulisi sen miellyttävän kaikkia osapuolia. Jos taas toinen isänmaa kieltäytyy ottamasta takaisin turvallisuussyihin vedoten, voi miettiä, minkälainen turvallisuusuhka oleskelu Suomessa on.

Jos taas on kyse kantaeurooppalaisista, ei heidän pidä antaa liikkua vapaasti levittelemässä ideologiaansa.

Arkijärkeen nojaten uskon, että kerran radikalisoituneen on helppo radikalisoitua uudestaan. Tuskin mikään viranomaisten järjestämä kurssi tai “tukiohjelma” on niin tehokas, että se takaa potentiaalisesti vaarallisen ihmisen muuttuneen turvalliseksi. Kuten Euroopan iskut ovat osoittaneet, jos on valmiiksi uskonnollinen pohja olemassa, voi varsinainen radikalisoituminen tapahtua muutamassa päivässä.

Monet pehmeän linjan edustajat näyttävät olevan sitä mieltä, että meidän pitää mukautua ääri-islamilaisten toiveisiin, muuten he kostoksi fundamentalisoituvat. Se ikään kuin on meidän syy, kun emme ole osanneet riittävästi huomioida heidän erityistarpeitaan. Tämä tie on väärä, siinä koko yhteiskunta jää islamistien panttivangiksi. Kuten meillä Lähi-idässä sanotaan: Käärmettä ei kannata kasvattaa taskussa. Se puree.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 28.08.2017 Iltalehden näkökulma-palstalla.

Alan Salehzadeh

Standard

Voi voi Yle. Tässä sisällöt joita YLE ei tänään halunnutkaan julkaista

Voi voi Yle. Suomen kaltainen pieni kieliryhmä tarvitsee kyllä julkisrahoitteista mediaa. Mutta, voisiko toimittajilta vaatia vähän lisää ammattitaitoa? Luulisi, että päteviä toimittajakandidaatteja olisi yllin kyllin tarjolla.

Tänään taas klassinen esimerkki erään nimeltä mainitsemattoman Ylen toimittajan epäpätevyydestä. Toimittaja soitti viime viikolla 24.8. ja pyysi osallistumaan radio-ohjelmaan. Minun oli määrä miettiä erityisesti Lähi-idästä kumpuavia geopoliittisia uhkia, joihin Suomessa pitäisi nyt erityisesti kiinnittää huomiota. Haastattelu oli määrä nauhoittaa tänään 28.8. klo 10.15. Olin raivannut kalenterin vapaaksi ja valmistautunut haastatteluun huolellisesti. Kyseinen ohjelma on Yle Puheen Politiikkaradio, joka tulee tänään klo 12.30.

Toimittaja soitti. Juttelimme. Sanoin, että sovitun mukaisesti olen miettinyt Lähi-idästä kumpuavia geopoliittisia uhkia. Hän sanoi ok. Aloitimme nauhoituksen. Kun olin päässyt loppuun asti, toimittajan ääni muuttui. Yhtäkkiä hän kuulosti pelokkaalta, huolestuneelta, ja mutisi, etteivät aio sittenkään käsitellä tätä näkökulmaa ohjelmassa. Että nauhoitusta ei tulla käyttämään, he ehkä sittenkin keskittyvät Brexitiin.

Vaikea sanoa, mikä sisällöissä oli liian kova pala Ylelle. Kopioin alle muistiinpanot, jotka olin tehnyt haastattelua varten. Alla siis lähes sanasta sanaan lista siitä, mitä toimittajalle nauhoituksessa sanoin. Jokainen voi itse päätellä, onko tässä nyt jotain mielettömän skandaalimaista, joka ehdoin tahdoin pitäisi sensuroida.

Kiitän Iltalehteä sananvapaudesta. Olen harmissani yleisradiomme puolesta.

7 Lähi-itään liittyvää geopoliittista uhkaa joihin Suomessa pitäisi kiinnittää huomiota (muistiinpanot haastattelua varten)

  1. NATO-jäsenyys voi tuoda outoja kumppaneita Suomelle kuten kumppanuus Turkin kanssa, joka koko ajan laittaa bensaa Lähi-idän konfliktien liekkeihin. Tämä täytyy pitää mielessä, vaikka voi olla että Nato toisi tietyiltä osin myös turvaa.
  2. Suomen kannalta on huono olla mukana Lähi-idän konflikteissa. Suomen armeijan neuvonantajat tukevat esim. Pohjois-Irakin kurdeja ISISin vastaisessa taistelussa. Myös Suomen rauhanturvaajat ovat konfliktialueella mm. Afganistanissa. Näen hyvänä asiana, että Suomi taistelee terroristeja vastaan sekä osallistuu YK:n rauhanoperaatioihin, mutta Suomen läsnäolo niissä konfliktipesissä voi tuoda mukanaan kostonhalua ja jopa terroristi-iskuja.
  3. Palaavat jihadistit ja radikaalisoituneet ihmiset lisäävät turvattomuutta Suomessa ja EU:ssa. Poliittisen islamin kannattajat ja ne järjestöt, jotka ovat kytköksissä tiettyihin islamilaisiin valtioihin ja järjestöihin, voivat olla länsimaille vaarallisia. Esimerkiksi hiljattain Saksan vaalien alla Turkin Erdogan kehotti miljoonapäistä diasporaansa toimimaan Saksaa vastaan ja myös ideologisesti muslimiveljeskuntaa läheiset muslimit euroopassa saattavat totella Erdogania. Tämä on nähty myös ennen, esimerkiksi 90-luvun lopulla kun EU asetti Iranille pakotteita maa sanoi suoraan, että jos suhteet kariutuu, Iran käyttää kaikkia kätyreitään Euroopassa aiheuttaakseen ongelmia.
  4. Neljäs asia on kontrolloimaton maahanmuutto. Suomi ei voi kontrolloida maan rajoja paitsi itärajaa. Näköjään jotkut EU:n rajatkin ovat riippuvaisia Turkin armosta. Jos EU:n suhteet kariutuu Turkin kanssa, maa voi käyttää pakolais- tai maahanmuutto korttia EU:ta vastaan. Tärkeintä olisi siirtää turvapaikkaprosessin käsittely lähtömaahan, pois Euroopasta. Tuodaan turvaa tarvitsevat pakolaiset suoraan Eurooppaan konfliktialueelta. Se on turvallisempaa pakolaisille itselleen, ei tarvitse maksaa salakuljettajille ja ylittää meri pienessä veneessä. Silloin pakolaisuus myös kohdistuu oikeisiin ihmisiin. Turvallisuuden kannalta on tärkeää, että täällä ei vello kymmeniä tuhansia ihmisiä tyhjän panttina, joiden taustoja ei pystytä selvittämään, odottamassa turvapaikkapäätöstä. Maahanmuuttajat saattavat myös tuoda kotimaan konfliktit mukanaan. Tästä täytyy viranomaisten olla skarppina.
  5. Viides pointti on, että integraatiovaikeudet ja rasismi synnyttävät kuilua uusien tulijoiden ja kantaväestön välillä. Tämä on yksi terroristien tärkeä tavoite. Minusta pitää olla tasa-arvoinen täällä asuvia kohtaan, mutta paremmin kontrolloida keitä tänne tulee.
  6. Kuudenneksi pitää kiinnittää huomiota koulutusjärjestelmään. Uskonnollinen pukeutumistyyli, jossa jo päiväkoti-ikäiset tytöt käyttävät huntua, ei sovi länsimaihin. Se voi synnyttää valtion valtiossa, jossa hunnutetut tytöt tai islaminuskoiset tekevät kaiken erikseen muista. Myös uskonnonopetuksen sisältöjä pitää valvoa tiukemmin. Lähi-idässä ollaan hyvin tarkkoja siitä, mitä islamin sääntöjä opetetaan tai saarnataan ja viranomaiset valvovat toimintaa tiukasti turvallisuussyistä. Täällä ollaan paljon lepsumpia. Ihmettelen miksi.
  7. Suomi on maantieteellisesti lähellä Kaukasuksen ääri-islamisteja, Suomessa on hyvä kiinnittää huomiota että sieltä liikkuvuus tänne päin on suhteellisen helppoa vain Venäjän viisumilla. Ei pitäisi suhtautua sinisilmäisesti tsetseeni-islamisti-kapinallisiin, riippumatta mikä muuten on politiikka Venäjän suuntaan.

Alan Salehzadeh

Kirjoitus on alunperin julkaistu 28.08.2017  Iltalehden blogissa.

Standard

Terrorismin ennaltaehkäisyssä ja maahanmuuttopolitiikan järkevöittämisessä ei kyse resursseista

Suomessa viranomaiset potevat jatkuvaa resurssipulaa. Siihen on hyvä vedota, kun mitään ei koskaan saada aikaiseksi eikä tarpeellisia uudistuksia saada edes vireille.

En ole ainoa, joka ihmettelee, miksei maahanmuuttopolitiikkaan ole tullut piiruakaan järkeä sitten 2015 pakolaiskriisin. Ongelmat turvapaikkapolitiikassa ovat olleet tiedossa jo vuosikymmeniä, mutta ihan vihoviimeinen reagoinnin paikka olisi ollut kesä 2015. Siitä on nyt kaksi vuotta, mitään ei ole tapahtunut.

Vedotaan resurssipulaan.

Minä pyöritän pienen pientä Menatto-ajatushautomoa, joka kokoaa noin 15 geopolitiikan tutkijaa yhteen maailman eri kolkista. Yhdessä olemme ennustaneet yksityiskohtia islamistien soluttautumisen länsimaihin, Turkin Erdoganin islamisoitumisen ja diasporan aktivoimisen sekä Iranin sekaantumisen alueen konflikteihin ja maan ydinohjelmasopimuksen, jolla Iran haluaa vain osta aika, muun muassa. Marokon vaalien alla varoitimme, että islamislaispuolueiden vaalivoiton myötä maa voi muuttua islamistien pesäksi ja vaarantaa EU:n turvallisuutta. Varoitimme myös Libyan sodasta, joka syöksi maan ojasta allikkoon ja salakuljettajien rahasammoksi Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen.

Ilmiöiden analysoinnin lisäksi olemme tarjonneet selkeitä ratkaisuehdotuksia, joiden kautta vaaratilanteita saadaan purettua.

Kuten: moskeijoiden saarnat pitää Euroopassa ottaa ennakkovalvontaan, rikolliset ja jihadistit oleskeluluvalla oleilijat pitää karkottaa, EU:n politiikkaa on päivitettävä jotta rajavalvontaa saadaan tiukennettua, poliittista islamia on kitkettävä. Myös suurmoskeijan kaltaisten hankkeiden rahoitus ja niiden takana olevat tahot on oltava selvät.

Kiitoksien sijaan suorapuheisuus aiheuttaa usein kitkaa. Syyttävää sormea osoitellaan etenkin niiden keskuudessa, jotka syystä tai toisesta haluavat takertua omaan sinisilmäisyyteensä. Monet virkamiehet ja poliitikot saavat suoraan elantonsa maahanmuutosta. Heille muutokset nykyiseen järjestelmään voisivat tietää oman työpaikan menettämistä. Yksikään päätöksentekijä ei kuitenkaan saisi olla niin itsekäs, että asettaa oman taloudellisen asemansa yhteiskunnallisen turvallisuuden edelle. Valtio sysää satoja tuhansia euroja erinäisiin, pääosin valitettavasti melko turhiin projekteihin. Niillä parannetaan kotoutumista, ennaltaehkäistään syrjäytymistä tai integroidaan radikalisoituneita takaisin yhteiskuntaan. Tavoitteet ovat hyvät, tulokset heikot. Epäilen montaa tapausta, jossa projekti on annettu vaikka omalle puoluetoverille tai muuten ideologiselle hengenheimolaiselle. Usein rahoitetaan myös kyseenalaisten uskonnollisten tai etnisten järjestöjen toimintaa. Konkreettisia tuloksia ei rahojen vastineeksi edes vaadita, ja vaikka vaaditaan, pienten järjestöjen kirjanpito on niin leväperäistä että rahaa voi kadota ihan muihin tarkoituksiin.

Kuka tietää, ehkä yksityistäminen toisi kaivattua tehokkuutta myös monen viraston toimintaan. Kovin paljon hitaammin ei ainakaan ole mahdollista toimia. Osa korkeista virkamiehistä, joiden kanssa olen keskustellut, vain levittelee käsiään. He eivät yksin voi muuttaa systeemiä.

Ajatushautomollani on paljon hyviä asiakkaita, suurin osa ulkomailla. Kiitos heille. Liian usein Suomessa rehellisestä puheesta seuraa uhkauksia, syrjintää ja sensuuria. Ihmisoikeusaktivistina haluan antaa jatkossakin panokseni oikeiden maahanmuuttajien oikeuksien ajamiseen ja uuden kotimaani hyvinvoinnin ja turvallisuuden kehityksen tukemiseen. Kuten sanotaan, totuuden puhujalle ei ole yösijaa.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 23.08.2017  Iltalehden blogissa.

Standard