Suurvaltojen keskinäiset eturistiriidat ovat bensaa Lähi-idän liekkeihin

Suurvalloilla on ylin valta YK:n turvallisuusneuvostossa ja monimutkaisten poliittis-taloudellisten asetelmien kautta tietyt mahtivaltiot pystyvätkin päättämään monen muun maan kohtalosta. Tämä asetelma näkyy erityisen hyvin Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, jossa harva konflikti on aidosti alueellinen. Niissä on lähes poikkeuksetta suurvaltojen sormet pelissä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ottomaanien imperiumi hajosi ja sen tilalle syntyi uusia valtioita kuten Syyria, Turkki, Irak, Jordania, Saudi-Arabia, Libanon, Armenia ja Kuwait. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kansalaisilla ei kuitenkaan ollut mitään sananvaltaa heidän alueidensa jakamisesta, vaan jaon tekivät maailmansodan voittajat eli Ranska ja Britannia nojaten ”hajota ja hallitse” -periaatteeseen. Kun Lähi-idän rajat piirrettiin uusiksi, samoja kansoja jaettiin eri valtioihin (esim. kurdit), tai vastaavasti yhdelle kansalle annettiin useita valtioita (esim. arabit) tuoden näin alueelle pysyvän levottomuuden.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtiot sijaitsevat luonnonrikkaalla alueella ja ovat siksi strategisesti tärkeitä. Suurvaltojen intresseissä ei niinkään ole demokratian edistäminen, vaan oman öljy- ja muun kaupan käyminen. Sen takia monet suurvallat tukevat diktaattorisiakin hallituksia, kuten nyt vaikkapa Saudi-Arabiaa, Turkkia ja Irania. Suurvalloille on ihan sama, onko hallitsija diktaattori, fundamentalisti tai militääri, kunhan hän on myötämielinen taloudelliselle yhteistyölle.

Kaupankäynti ei ole vain yksisuuntaista. Sen lisäksi, että alueen valtioilta halutaan ostaa öljyä, heille halutaan myös myydä aseita. Suurvallat synnyttävät aseostokilpailua alueen maiden välillä, esimerkiksi tukemalla tiettyjen valtioiden ydinohjelmaa mutta eväämällä sen toisilta. Tuoreet esimerkit ovat Iran, Jordania, Turkki, Saudi-Arabia ja muut Gulf-maat.

Suurvallat osallistuvat aktiivisesti sotiin ja konflikteihin Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Näissä sodissa on tyypillistä, että kansa kärsii ja köyhtyy, mutta toisaalta alueen hallitsijat ja suurvallat rikastuvat.

Tällä hetkellä Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla, Ranskalla, Saksalla, Venäjällä ja Kiinalla on aktiivisia liittolaissuhteita Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Venäjä ja Kiina tukevat Syyrian hallitusta ja Irania sekä näiden liittolaisia. Saksalla on hyvät taloudelliset suhteet melkein kaikkien Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa, erityisesti Iranin. USA, Ranska ja Iso-Britannia ovat sunnihallitsijoiden liittolaisia (Saudi-Arabia, Gulf-maat jne.).

Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka on muodostettu sellaiseksi, että siellä kytee jatkuvasti konfliktin ainekset. Tämä toisaalta takaa suurvaltojen aseteollisuudelle hyvät asiakkaat, ja toisaalta jälleenrakennusprojektien kautta saattaa olla myös muilla tavoilla tuottoisaa. Esimerkiksi seuraavat konfliktit ovat toistaiseksi ratkaisemattomia:

Demokratian puute ja kansojen tyytymättömyys hallitsijoihin; muslimien ja Israelin välinen konflikti; arabien ja Iranin välinen konflikti; shiia-sunni-konflikti; vedenjakokiistat; etnisten vähemmistöjen oikeudet; monet rajakiistat; sekä Turkin ja Iranin välinen kilpailu.

Viimeaikaisista konflikteista kaikkein voimakkain on Syyrian sisällissota, jossa näkyy myös selvästi suurvaltojen keskinäinen kilpailu. Alla avaan aihetta hieman laajemmin.

Syyrian sota ei ole sisäinen, vaan kansainvälinen

Syyria on mielenkiintoinen tarkastelukohde, koska konfliktin pitkittyminen juontuu nimenomaan suurvaltojen eturistiriidoista. Jos kiista olisi vain sisäinen, olisi se todennäköisesti ratkennut jo aikapäivää sitten, suuntaan tai toiseen.

Venäjä ja Kiina tukevat Bashar al-Assadia,. Venäjän ja Syyrian lämpimät suhteet juontuvat pitkälle. Jo Neuvostoliiton aikana Syyria oli Venäjän tärkeä liittolainen Lähi-idässä. Nyt Venäjä tietää, että jos se menettää Syyrian liittolaisuuden vallanvaihdon myötä, menettää se samalla myös Iranin liittolaisuuden. Tämän takia Venäjä puolustaa kaikin voimin Bashar al-Assadin hallintoa. Suhteet ovat molemminpuoliset. Venäjän ja Georgian välisessä sodassa Syyria oli ainoa arabimaa, joka tuki Venäjää. Syyria on Venäjän suurin aseiden ostaja ja suurin osa Syyrian armeijan aseista on valmistettu Venäjällä. Vuonna 2011 asekauppa Venäjän ja Syyrian välillä oli yli miljardi euroa.

Strategisen liittolaisuuden lisäksi Venäjä myös vastustaa ulkovaltojen sotkeutumista Syyrian tilanteeseen. Venäjän viranomaiset ovatkin ilmoittaneet, ettei maa voi hyväksyä ulkovaltojen puuttumista Syyrian sisäisiin asioihin.

Kiina on myös Venäjän tavoin Syyrian merkittävä kauppakumppani. Myös Kiina on arvostellut ulkovaltoja yrityksistä puuttua Syyrian konfliktiin.

Useamman kerran järjestetty YK:n turvallisuusneuvoston äänestys Syyria- päätöslauselmasta, jonka tarkoituksena oli vaatia välitöntä loppua Syyrian väkivaltaisuuksille, kaatuivat Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden käyttöön. Kiinan ja Venäjän veto-päätökset on tuomittu kansainvälisesti.

Länsimaat sen sijaan ovat tukeneet oppositiota Syyrian vallankaappauksessa. EU-maat ovat tuominneet Syyrian hallinnon toimet maan kansalaisia vastaan ja yrittäneet saada Syyria-päätöslauselman menemään läpi YK:ssa, mutta se on siis kaatunut Venäjän ja Kiinan vastustukseen. EU-maat ovat asettaneet taloudellisia sanktioita ja asevientikieltoja Syyrialle sekä kannattaneet rauhanomaista vallansiirtoa Syyriassa. EU:n ja USA:n katsotaan myös onnistuneen riisua Syyria kemiallisista aseista.

USA ja jotkut EU-maat, kuten Ranska ja Britannia, toimittavat aseita Syyrian oppositiolle. Ongelmia on kuitenkin aiheutunut siitä, että oppositio on ollut niin hajanainen. Monet oppositioryhmät näyttivät itsensä diktatuurin vastaisina taistelijoina, mutta osoittautuivat lopulta ISISiksi. Tässä vaiheessa se oli jo liian myöhäistä, ja länsi huomasi aseistaneensa yhtä maailman vaarallisinta terroristiryhmittymää. Kun tämä tuli ilmi, USA liittolaisineen ovat pommittaneet ISISiä ja taistelleet heitä vastaan. ISISkin puolustautuu Yhdysvalloilta saamillaan moderneilla aseilla.

Toistaiseksi sota jatkuu Syyriassa ja ratkaisu on vielä kaukana. Nyt vaikka al-Assadin hallitus kaatuisikin ja valtaan astuisi sunnioppositioryhmä, jännitteet sunnien ja shiiojen välillä tulisivat todennäköisesti jatkumaan uskonnollisen hallituksen alla.

Kuinka asetelmaa voidaan purkaa?

Kaikki Lähi-idän konfliktit ovat siis kansainvälisiä, vaikka pintapuolisesti se ei siltä heti vaikuttaisi. Tuorein esimerkki on Jemen, jossa sota syttyi muutama päivä sitten. Jemenissä sunnit taistelevat Iranin liittolaisia Hutheja vastaan. Huthit ovat shiia-haaran edustajia. Myös tässä sodassa Venäjä ja Kiina tukevat Iranin liittolaisia Hutheja, kun taas länsimaat tukevat sunni-leirin ryhmiä Saudi-Arabian johdolla.

Vaikka Jemenin konflikti on jatkunut aseellisena vasta joitakin päiviä, on helppo ennustaa mitä tulee käymään. Suurvaltojen huipputeknologialla varustetut hävittäjät ja modernit aseet tuhoavat Jemeniä, ja vaihdetaan taas valtaa. Jälleenrakennetaan maa, kunnes uusi konflikti syntyy.

Lukuisista konflikteista huolimatta pysyvän rauhan saavuttaminen alueella on mahdollista. Se edellyttäisi kuitenkin, että suurvallat tukisivat alueella rauhanprosesseja sekä sellaisia tahoja, jotka edistävät ihmisoikeuksia. Diktaattorien tukeminen tulisi lopettaa, samoin kuin asekilpailu ja likaiset liittolaissuhteet. Sen sijaan tulee keskittyä naisten ja vähemmistöjen oikeuksien takaamiseen. Paras tapa saavuttaa rauha on tukea liittovaltioiden tai valtioliittojen muodostamista, taaten näin kaikille uskonnollisille ja etnisille ryhmille tasavertaiset oikeudet.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan ihmiset haluavat elää rauhassa ja osallistua maapallon kehitykseen, ilman sotia tai fundamentalististen diktaattorien aiheuttamia paineita. Pienet aseelliset ryhmät ja uskonnolliset fanaatikot, joilla on ulkopuolisten tuki, sotkevat kuitenkin alueen rauhan jatkuvasti.

Pysyvää rauhaa ei ole mahdollista rakentaa niin kauan kuin suurvallat lähestyvät Lähi-itää niiden taloudellisten intressien kautta, joita kaupankäynti Turkin, Iranin ja Saudi-Arabian kanssa tuo tullessaan. Sen sijaan päällimmäisenä tulisi keskittyä rauhan rakentamiseen. Mielestäni tähän on lännellä jonkinlainen velvollisuus, sillä heidän alkuperäinen rajojen piirtäminen ja liittolaissuhteet ovat niin monen konfliktin taustalla.

Alan Salehzadeh

Kirjoitus on alunperin julkaistu 03.04.2015. Iltalehden blogissa.

Advertisements
Standard

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s