Otsikon kysymys kismittää ja mietityttää monia. Pyrin lyhyesti avaamaan asiaa. Aloitan itsestäni.
En ole aina ollut tasa-arvon, vapauden ja demokratian puolestapuhuja. Teinivuosiini mahtuu ajanjakso, jolloin olin hyvinkin radikaalisti muslimi.
Kasvoin Iranissa suhteellisen vapaassa perheessä. Vaikka virallisesti kaikkien on Iranissa oltava uskonnollisia, ainoa oikeasti uskossa oleva perheenjäseneni oli ja on edelleen äitini. Hän on syvästi uskossa, mutta pitää uskonnon omana asianaan eikä koskaan ole ohjannut meitä lapsia uskontoon päin. Isäni ei ole uskossa tai hän on niin sanottu tapamuslimi, jolle viini maistuu ja joka ei koskaan ole lukenut koraania tai uskonnollisia kirjoja vaikka on koulutettu – siitä huolimatta että hänen suvussaan on pitkä linja sunni-pappeja. Lapsena sain siis elää normaalia lapsen elämää, jota toki raamitti Iranin yhteiskunnan uskonnollisuuteen painostava ilmapiiri.
Elämäni kuitenkin muuttui lukioaikana. Valtion aivopesukoneisto sekä tietyt opettajat ja opiskelukaverit vaikuttivat maailmankatsomukseeni. Siitä alkoivat radikaalit vuoteni. Luin ahkerasti Koraania ja haalin käsiini kaiken uskonnollisen kirjallisuuden, jonka sain. Opiskelin sisäoppilaitoksessa toisessa kaupungissa ja olin kotona vain kesäisin. Ne olivatkin piinaavia kuukausia kotona. Sen jälkeen 18 vuotiaana luovuin uskonnosta omasta tahdostani lukemalla erilaisia kirjallisuutta, erityisesti tasa-arvon liittyen, jota sain vasemmistomielisiltä sukulaisistani.
Joulukuussa 1998 tulin kiintiöpakolaisena Suomeen. Suomessakaan en ole identifioinut itseäni muslimiksi, rukoillut tai käynyt moskeijassa. Ystäväpiiriini kuuluu kaikenlaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla: juutalaisia, muslimeita, kristittyjä, ei-uskovaisia ihmisiä jne.
Tähän asti en ole koskaan kokenut kenenkään osalta painostamista, tivaamista tai muutakaan utelua siitä, miksi en ole uskossa tai miksi en rukoile. En myöskään ole saanut koskaan uhkauksia vaikka olen tarkastellut julkisesti islamia myös kriittisesti. Minulla on aina ollut turvallinen olo ilmaista itseäni uskonnollisista ja ideologisista kysymyksistä sekä julkisesti että yksityisesti. Oma kokemukseni voisi näin ollen osoittaa, että Suomessa vallitsee uskonnon vapaus myös maahanmuuttaja- ja muslimipiireissä.
Oma vastukseni otsikon kysymykseen “Pystyvätkö Suomessa asuvat muslimit luopumaan islamista” kuuluisi siis: kyllä pystyvät ihan hyvin luopumaan tai liittymään islamiin oman halunsa mukaisesti. Tämä oli henkilökohtainen tarinani.
Toki muslimit Suomessakin ovat kirjavaa porukkaa, joiden keskuuteen mahtuu kaikenlaisia tarinoita. Varmasti muslimeiden keskuudessa, kuten kaikista muistakin kulttuureista ja uskonnoista, löytyy ahdasmielisiä ihmisiä ja radikaalin ideologian ajajia, jotka pakottavat muita. En kuitenkaan ole koskaan törmännyt itse tällaisiin ihmisiin tai kuullut että tällaista olisi sattunut laajassa tuttavapiirissäni.
Jotkut ovat huolissaan siitä, että islam levittäytyy Suomessa. Pelko on turhaa. Vaikka jotkut liittyvät islamiin, yhtä paljon muslimeita luopuu islamista.
Uskonnot ovat ihmisiä varten, eivätkä ihmiset uskontoja varten. Ihmisillä on oikeus olla uskossa tai luopua uskonnosta, se on heidän henkilökohtainen asiansa. Jos joku pakottaa ihmisiä omaksumaan tai luopumaan uskonnosta, se on aivopesua ja Suomessa pakottaminen on laitonta. Uskon, että Suomessa asuvat ihmiset ovat tietoisia omista oikeuksistaan ja jos tulevat pakotetuiksi, on heidän velvollisuutensa saattaa tämä viranomaisten tietoon. Toivon, että suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus lisääntyy ja ahdasmielisyys vähenee kaikkialla maailmassa.
Alan Salehzadeh 