Jälleen uusi öljysota Irakissa?

Saattaa olla, että pian syttyy uusi sota. Syynä on, mikäpäs muu, kuin öljy.

Irakin kurdit järjestivät 25.9. äänestyksen itsenäistymisensä puolesta. Keskushallitus, naapurimaat sekä kansainvälinen yhteisö eivät kuitenkaan hyväksyneet äänestyksen lopputulosta, joka odotetusti oli myönteinen. Sävy äityi nopeasti vihamieliseksi. Irakin keksushallitus, joka on shiiojen käsissä, antoi Turkin ja Iranin kanssa yhteistyössä määräyksen mitätöidä äänestyksen lopputulos, tai muuten he hyökkäävät ja valloittavat aseellisesti Irakin kurdialueen. Lisäksi he vaativat hallintaansa alueita, jotka nyt ovat kurdeilla vaikka ovat virallisen kurdialueen ulkopuolella (esim. Kirkuk). Nämä juuri ovat niitä öljykenttäalueita. Kurdit saivat ne hallintaansa 2014, kun vapauttivat ne Isisiltä. Kiista omistajuudesta on kuitenkin jatkunut kurdien ja arabien välillä vuosikymmeniä.

Tänään Irakin keskushallitus, amerikkalaisten hiljaisen hyväksynnän turvin, on valloittanut kiistanalaiset öljykenttäalueet itselleen.

Tilanne Irakin kurdialueilla on nyt kaoottinen. Kurdit ovat jakautuneet kahteen, suunnilleen saman kokoiseen leiriin. Osa (PUK) haluaa sittenkin, painostuksen alla, tehdä yhteistyötä Irakin keskushallituksen kanssa ja mitätöidä kansanäänestyksen lopputulos. Näin he haluavat toimia kuten Yhdysvallat, Turkki ja muu kansainvälinen yhteisö toivoisi. Osa puolestaan haluaa pitää kiinni itsenäisyydestä. Nämä jälkimmäiset ovat pitkälti Barzani-puolueen (KDP) edustajia, jotka tähän päivään asti vuodesta 2014 asti hallitsivat öljykenttiä.

Nyt on hyvin mahdollista, että kurdien välillä puhkeaa aseellinen konflikti siitä, mennäänkö Irakin keskushallituksen mukaan vai sitä vastaan. Soppaa sakeuttaa kansainvälinen yhteisö. Turkki ja Iran vaativat, että kaikki lentokentät ja rajanylityspaikat täytyy palauttaa Irakin keskushallituksen alaisuuteen. He haluavat näin kontrolloida öljyvientiä ja ottaa sen omiin käsiinsä.  Lähes kaikki kurdit ovat tästä eri mieltä.

Ydinkysymys on, että kurdit tukivat amerikkalaisia Isisin vastaisessa sodassa. He menettivät taisteluissa tuhansia sotilaitaan ja olivat ainoa taho, joka kykeni panemaan hanttiin islamisteille. Kurdit kuvittelivat, että nyt Yhdysvallat tukee heidän itsenäisyyttään ja suojelee heitä. Karvas pettymys siis heille! Uskoisin, että USAn tavoitteena on säilyttää kurdit itsehallintoalueena Irakin federaatiomallin sisällä. Se on ainoa tapa säilyttää tasapaino Irakin eri etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen välillä. Lisäksi pidän myös todennäköisenä, että USA ei salli Irakin keskushallituksen valloittaa kurdialuetta kokonaan itselleen. Yhdysvallat ei halua, että yksikään Irakin kolmesta väestöryhmästä (kurdit, arabi-shiiat ja arabi-sunnit) toistaan vahvemmaksi. Kun kaikki ovat yhtä heikoilla, Irak pysyy USAn vaikutuspiirin alaisena hajoita ja hallitse -periaatteen mukaisesti. Ja sehän vasta on suurvaltapolitiikkaa.

Aiheesta lisää:

Kurdistan tavoittelee itsenäisyyttä Irakista

Konfliktit Syyriassa ja Irakissa jatkuvat myös Isisin jälkeen

Irakin ja Syyrian kohtalo terroristijärjestö Isiksen jälkeen?

Kirjoitus on alunperin julkaistu 16.10.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

Advertisements
Standard

Samat lait kaikille, uskonnosta ja kulttuurista huolimatta

Oikeusministeri Antti Häkkänen totesi 6.10. järjestetyillä Lakimiespäivillä, ettei Suomeen saa muodostua rinnakkaista oikeusjärjestelmää, jota perusteltaisiin uskonnolla tai kulttuurilla.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Meillä on jo nyt yhteisöjä, jotka elävät valtio-valtiossa periaatteella, hakevat oikeutta mieluummin uskonoppineilta kuin virallisesta systeemistä, silpovat sukuelimiä, eivät salli lasten katsoa televisiota, ottavat useita vaimoja eivätkä välitä paikallisista tavoista.

On hyvä, että uusi oikeusministeri on hereillä ja haluaa päivittää asioita. Globaalin liikkuvuuden myötä myös lainsäädäntöä on uudistettava. Tänne rantautuu uusia virtauksia, tapoja ja kulttuureita. Tämä sinänsä on hienoa. Mutta niitä kulttuurisia perinteitä ja uskonnollisia tapoja jotka ovat hyvin ristiriidassa tasa-arvon normien kanssa, ei pitäisi sallia kasvattaa jalansijaa Suomessa. Muuten syntyy sukupolvi, jonka maailmankatsomus on ristiriidassa ympäröivän maailman kanssa. Uskon tästä aiheutuvan haittaa paitsi yhteiskunnalle, myös yksilölle itselleen. Kun arvot poikkeavat valtaväestöstä merkittävästi, halukkuus rakentaa ja kehittää yhteiskuntaa on matala. Myös ihmisen identiteetti on kovilla, siksi helposti hakeudutaan kaltaiseensa seuraan ja voidaan jopa olla katkeria yhteiskunnalle joka on niin paljon antanut.

Minusta kaikista kulttuureista voi ottaa hyviä paljoa: uusia ajattelumalleja, ruokia, perhekeskeisyyttä, mitä vain itse arvostaa. Monikulttuurisuus rikastuttaa Suomea, kunhan yllä olevat vaaratekijät huomioidaan.

Kopioin vielä tähän alle vuoden takaisen kirjoitukseni sharia-laista Suomessa. Se on yhä valitettavan ajankohtainen. Toivottavasti vihdoin seuraisi poliittinen muutos, jotta vuoden kuluttua emme enää olisi tässä pisteessä.

Helsingin Sanomien 28.11.2016 eilisen artikkelin mukaan sharia-tuomioistuimia on ehdotettu Suomeenkin. Virallisesti niitä ei vielä täällä ole, mutta epävirallisesti moskeijoiden tiedetään ratkovan perheiden sisäisiä riitoja sharia-lakia tulkiten perheiden niin halutessa. Minusta tulee nyt ensisijassa panostaa siihen, että Suomen lakia kaikkine tasa-arvoisine kohtineen noudatetaan kaikkialla maassa, myös eri vähemmistöjen keskuudessa ja perheiden sisällä.

Sharia-laki on joukko Koraanissa olevia sekä profeetta Mohammadin elinaikanaan antamia lainopillisia ratkaisuja ja ohjeita elämän eri tilanteisiin. Niitä noudatetaan paitsi muslimiyhteisöissä, myös tiukkaa islamia noudattavissa maissa kuten Saudi-Arabiassa. Yleisinä piirteinä sharia-lakiin kuuluu mm. ruoskinta- ja kuolemantuomiot, tuomiot haureudesta ja avioliiton ulkopuolisista suhteista sekä perinnönjakoon liittyvät lait. Silloin kun sharia-lait säädettiin noin 1 500 vuotta sitten, olivat ne sen aikaisiin olosuhteisiin nähden tasa-arvoiset sillä takasivat myös naisille pieniä oikeuksia. Siihen asti naisilla (varsinkaan Arabian niemimaalla) ei ollut mitään omia oikeuksia. Niin tai näin, lakeja ei olla kertaakaan päivitetty niiden julkaisun jälkeen ja ne ovat nyt auttamatta jääneet vanhanaikaisiksi ja naisia sortaviksi. Esimerkiksi naiset saavat vain puolet siitä perinnöstä, mikä annettaisiin miehelle. Olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Iranin lainsäädännöstä, mikä niinikään sortaa naisia – sen takia en tässä tarkemmin erittele shariaa.

Yli 1500 vuotta sitten ehkä jotkut sharia-lait ovat olleet hyviä, mutta näiden samaisten lakien noudattaminen vuonna 2017 on hyvin ristiriidassa ihmisoikeuskäsityksen sekä tasa-arvon ja demokratian normien kanssa.

Historia sekä kokemukset muslimimaailmassa ovat osoittaneet, että siellä missä sharia-lakia noudataan on jatkuvasti konflikteja ja ihmisoikeuksien polkemista. Sharia-laki on myös ristiriidassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen säädöksien kanssa.

Lännessä kansalaiset, erityiset naiset, ovat vuosikausia taistelleet päästäkseen eroon uskonnon asettamista epätasa-arvoisuuksista lainsäädännössä. Miksi sallisimme, että Euroopan muslimit harjoittavat täällä epätasa-arvoisia varjotuomioistuimia? Jos joku perhe haluaa elää sharia-lakien mukaan, se onnistuu vaikkapa Saudia-Arabiassa ja Iranissa. On ristiriitaista haluta tulla Eurooppaan harjoittaakseen shariaa, eikä sitä siksi tule sallia.

YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaan ”kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” Ihmisoikeuksien tarkoituksena on taata kaikille turvallinen, ihmisarvoinen elämä. Pidetään jatkossakin eurooppalaiset yhteiskunnat shariattomina, ihmisoikeuksia kunnioittavina oikeusvaltioina.

Sen sijaan, että sharia-elementtejä tuodaan Eurooppaan, olisi parempi kannustaa sharia-lakia tulkitsevia lisätä tasa-arvon elementtejä omiin lakehinsa siellä missä niitä noudatetaan. Kaikille kansalaisille tulee taata Suomessa yhtäläiset oikeudet tasa-arvoiseen kohteluun, ja lestadiolais- tai musliminaisiin kohdistuviin uskonnollisiin pakotteisiin kuten elämäntapojen kontrollointiin tai alaikäisten hunnunkäyttöön tulee voida puuttua.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 07.10.2017 Iltalehden näkökulma-palstalla.

Alan Salehzadeh

Standard

Näkökulma: Turkki kääntää selkänsä EU:lle ja tiivistää yhteistyötään Venäjän ja Iranin kanssa – maassa saatetaan yrittää kohta uudestaan vallankaappausta

Pian tulee aika, jolloin Turkin on valittava kumpaan suuntaan kallistuu. Joko se jatkaa lännen liittolaisena tai siirtyy kokonaan Iran-Venäjä-rintamalle.

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoganilmoitti, ettei enää ole kiinnostunut EU-jäsenyydestä. Yllättikö se? Ehkä ei. Ilmoitus tuli nimittäin aikana, jolloin Turkki on ottanut selkeitä harppauksia Iranin ja Venäjän suuntaan, poispäin Euroopan unionista ja Natosta. Itse asiassa Yhdysvallat liittolaisineen pitävät Irania suurimpana vihollisenaan. Pitäisikö Turkin uudesta linjauksesta huolestua? Kyllä, erittäin paljon.

Turkki on jo vuosikymmeniä halunnut liittyä EU:n jäseneksi. Vaikka EU hyväksyi Turkin jäsenehdokkaaksi jo vuonna 1999, tähän asti se ei ole edennyt jäseneksi, koska maa on liian kaukana vaadittavista kriteereistä. Esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel on toistuvasti vastustanut Turkin jäsenyyttä. Suurimmat epäkohdat liittyvät sanan- ja lehdistönvapauteen sekä vähemmistöryhmien ihmisoikeuksiin.

Myös Turkin talousasioissa on merkittäviä epäselvyyksiä. Viime aikoina Turkki on myös esittänyt eriasteisia uhkauksia EU:ta vastaan. Monet EU:n jäsenmaat ovat näiden syiden vuoksi vaatineet EU:n maksamien vuotuisen rahallisen tuen lakkauttamista. Se on yli 4,2 miljardia euroa.

Turkkiin liittyvät epäkohdat ovat olleet tiedossa jo toistakymmentä vuotta. Viime aikoina Turkin ja EU:n suhteet ovat kuitenkin saaneet kylmää vettä niskaansa. Voi sanoa, etteivät suhteet ole koskaan olleet yhtä jäiset.

Tähän asti Eurooppa on katsonut islamisoituvaa, itsevaltiaaksi pyrkivää Erdogania huolestuneena. Mutta meillä oli ässä hihassa, nimittäin viime aikoihin saakka Erdoganin suurin päiväuni oli EU-jäsenyys. Neuvottelukortin heiluttelu antoi EU:lle pelivaraa Turkin sisäisiin asioihin. Se oli porkkana, jolla Erdogania sai hivutettua aina sentin tai kaksi parempaan suuntaan.

Nyt Turkki on kuitenkin lähtenyt hamuilemaan vastakkaiseen suuntaan. Se hakee kavereita itselleen EU:n perinteisistä “vihollisista”, Venäjästä ja Iranista. Jo pelkästään tänä vuonna EU:n ja Turkin välille on puhjennut useita ulkopoliittisia kriisejä, milloin minkäkin vuoksi. Erdogan on esimerkiksi kannustanut EU:ssa asuvaa diasporaa olemaan hänelle uskollinen silloinkin, kun se olisi isäntämaan edun vastaista. Samalla Turkki on solminut merkittäviä asesopimuksia Venäjän kanssa.

Moni katsoo Turkin olleen vastuussa vuoden 2015 pakolaiskriisistä. Massat lähtivät liikkeelle, kun Turkki avasi omat rajansa ja antoi valtavien populaatioiden vaeltaa lävitseen Eurooppaan. Kun se sitten sulki rajansa ja näin esti pakolaisten vyöryn, oli se suuri voimannäyte joka sysäsi pysyvän ässän Erdoganin hihaan. Hallitsija on sittemmin käyttänyt pakolaiskorttia hyväksi neuvotellakseen merkittäviä etuja ja rahaa Turkille.

Ovatko EU:n ja Turkin suhteet pysyvästi huonontuneet? Voi olla. Suhteet ovat niin ikään jäiset Naton ja Yhdysvaltojen kanssa.

Yksi suurimpia syitä välirikon taustalla on Erdoganin vaatimus siitä, että EU ja Yhdysvallat edistävät Turkin omaa agendaa Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Tämä on erityisesti hiertänyt Turkin suhteita Natoon.

Kylmän sodan aikana Turkin geostrateginen ja sotilaallinen asema oli tärkeä Natolle. Mutta Erdoganin AK-puolueen harjoittama, sekasortoon ajava politiikka, johon kuuluu islamistien tukeminen Syyriassa ja liittoutuminen Venäjän ja Iranin kanssa, ei miellytä Yhdysvaltoja tai muitakaan Nato-maita.

Naton ja Erdoganin näkemykset siitä, miten Syyrian konflikti tulee ratkaista, eivät voisi olla kauempana toisistaan. Erdogan vastustaa kurdien itsehallintoaluetta ja pitää heitä terroristeina. Se tukee Bashar al-Assadinhallintoa eikä osallistu Isisin vastaisiin toimiin. Turkki ei myöskään ole tukenut Natoa Irakin sodassa.

Lisäksi Turkkia kismittää EU:n sotkeutuminen sen sisäpolitiikkaan. EU on muun muassa tuominnut Erdoganin puhdistukset ja vaatii, että maa ratkaisee sisäiset konfliktinsa rauhanomaisin keinoin.

Turkin liittolaisuus Venäjän ja Iranin kanssa on verrattain uusi ilmiö. Nyt maat tekevät yhteistyötä Syyriassa al-Assadin hallinnon kanssa ja ovat jopa viime aikoina hyökänneet Yhdysvaltain tukemia joukkoja vastaan. Meneillään on oikea kuherruskuukausi. Tällä viikolla Turkki ja Iran tekivät yhteisiä sotaharjoituksia maiden välisellä rajalla ja Turkin armeijan johtaja vieraili Iranissa tiivistääkseen yhteistyötä.

Yhteistyön taustalla on pettymys vanhoihin liittolaisuussuhteisiin. Turkki suuttui siitä, että Nato ja länsimaat eivät ryhtyneet taisteluun kurdeja vastaan, kannattaneet Turkin neo-ottomaanisia pyrkimyksiä tai tukeneet sunni-islamisteja valtaanpääsypyrkimyksissään.

Uskon, että Turkin, Iranin ja Venäjän liittolaisuus ei tule kestämään pitkään. Sunnimaa Turkki pelaa vaarallisesti kahteen pussiin. USA ja muut Naton jäsenet tuskin hyväksyvät, että maa on Naton jäsen, mutta samalla ostaa aseita Venäjältä ja osallistuu Naton vastaisiin toimiin. Pian tulee aika, jolloin Turkin on valittava kumpaan suuntaan kallistuu. Joko se jatkaa lännen liittolaisena tai siirtyy kokonaan Iran-Venäjä-rintamalle.

Turkin hallitsijoiden pitäisi tiedostaa todellinen asemansa, eli että Turkki on alueellisesti tärkeä valtio, joka ei kuitenkaan ole suurvallan asemassa sanellakseen kaikkien muiden toimintaa. Oli Turkin EU-jäsenyydestä mitä mieltä tahansa, on hyvä kannustaa, tai tarpeen tullen painostaa maata kohti demokraattisia uudistuksia. Viestini Suomen viranomaisillekin on, että Turkin pillin mukaan ei kannata hyppiä, sillä maa ajaa vahvasti omaa agendaansa. Se käyttää häikäilemättä pakolaiskorttia EU:ta vastaan, ajaa omaa politiikkaansa Syyriassa sekä Irakissa, ja vaatii kaiken jälkeen, että EU tukee sitä.

Nyt Turkilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Se voi joko jatkaa NATO:n ja EU:n liittolaisena ja taistella rehellisesti terrorismia vastaan esimerkiksi Syyriassa. Tai sitten sen on syvennettävä entisestään uutta liittolaisuuttaan Venäjän ja Iranin kanssa.

En usko, että Erdogan pystyy enää kauaa johtamaan maata diktaattorisilla otteillaan, uhmaten länttä ja sekaantuen lähimaiden asioihin. Pidän todennäköisenä, että Turkissa nähdään pian uusi vallankaappausyritys, joka saattaa syöstä ennen niin vakaana pidetyn Turkin täysimittaiseen sisällissotaan. Toivottavasti olen väärässä.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 04.10.2017 Iltalehden näkökulma-palstalla.

Alan Salehzadeh

Standard

Trump tyytymätön Iranin ydinsopimukseen ja sotkeutumiseen naapureiden sisäpolitiikkaan

Kengät eivät sentään lennelleet, kun YK tällä viikolla kokoontui huippukokoukseen. Mutta kovin kaukana siitä ei oltu. Huippukokouksen yhteydessä Iran ja USA keskustelivat Trumpin mikroskoopin alla olleesta, Obaman allekirjoittamasta ydinsopimuksesta. Neuvottelujen erittäin kireä sävy sysäisi kiristyneet Iran-suhteet uudelle kylmän vyöhykkeelle.

Trumpin nihkeä suhtautuminen Irania kohtaan ja epäilyt ydinohjelman vilpillisyydestä ovat olleet tiedossa jo pitkään. Republikaanit ovat aina olleet tiukkoja Iranin kanssa, eikä Trump ole tässä poikkeus. Yksi Trumpin keskeisistä vaalilupauksistaan oli rajoittaa Iranin toimintaa Lähi-idässä ja antaa kylmää kyytiä Obaman pitkään pohjustamille Iran-suhteille. Hän on myös pitkään ajanut uusien Iran-pakotteiden asettamista.

Iranin viimeaikainen sekaantuminen Lähi-idän valtioiden sisäisiin asioihin on ollut Trumpin vihalle bensaa liekkeihin. USAn ulkoministeriön hiljattain julkaistu, vuotuisa raportti nimitti Iranin maailman suurimmaksi valtiollisen terrorismin tukijamaaksi. Raportin mukaan Iran tukee merkittävää osaa kaikista terroristijärjestöistä, kuten Hizbollahia, Irakin shiiojen ääriryhmiä, Jemenin huthi-kapinallisia, Afganistanin Talibania ja Syyrian Bashar al-Assadia. Raportissa todetaan lisäksi, että Iranilla on negatiivinen rooli alueen maiden sisäisten asioiden kehitykseen. Tämä on merkittävä tekijä siihen, että USA:n suhtautuminen Iraniin on entistä nihkeämpää.

Yhdysvallat on Saudi-Arabian, Gulf-maiden, Jordanian sekä Israelin liittolainen. Nämä kaikki maat luokittelevat Iranin vihollisekseen. Taustalla vaikuttaa moni syy, kuten esimerkiksi Iranin selkeä tavoite pyyhkiä Israel maailmankartalta. Nämä USAn kumppanimaat ovat lobanneet kaikin keinoin, jotta Trump kiristäisi entisestään Yhdysvaltojen suhtautumista Iraniin, ja iloitsevat nyt siitä, että ydinsopimus on jälleen vaakalaudalla. Eurooppa puolestaan on välirikosta harmissaan.

“Ydinsopimus on häpeä Yhdysvalloille”

Trump on kiivaillut “häpeällisen huonoksi” luokittelemastaan ydinsopimuksesta jo pitkään, eikä sävy ollut sen mairittelevampi, kun hän tällä viikolla astui YK:n huippukokouksessa Iranin kanssa neuvottelupöytään. Hän muun muassa totesi ydinsopimuksen olevan “yksi kaikkien aikojen huonoimmista ja yksipuolisimmista sopimuksista, jonka USA on koskaan solminut”. On selvää, että nyt Yhdysvaltojen presidentti haluaa pyristellä irti sopimuksesta. Trump pitää sopimusta vain silmänlumeena, jonka suojissa Iran keplottelee itselleen ydinasetta.

Iran tietenkin kiistää kaikki Trumpin syytökset ja haluaa pitää kynsin hampain kiinni nykyisestä ydinsopimuksesta. Miksi? Sen tuoma nousujohteinen tuulahdus on tehnyt hyvää paitsi maan talouskehitykselle, se on myös jonkin verran tyynnyttänyt islamistisiin vallanpitäjiin tyytymättömiä kansalaisia.

Neuvotteluja johtanut Yhdysvaltojen ulkoministeri Tillerson suhtautuu skeptisesti siihen, pääsevätkö Iran ja USA yhteisymmärrykseen sopimuksen jatkamisesta.

Eurooppa on pääosin harmissaan Iranin ja USAn välisestä kitkasta ja sopimuksen tulevaisuuden ympärille rantautuneesta epävarmuudesta. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini puolusti eilen ydinsopimusta jyrkin sanankääntein. Hänen mukaansa ei ole mitään syytä tarkastella sopimusta uudelleen, koska se “toteuttaa täysin sille asetetut tavoitteet”. Mogherini korostaa, että Iran noudattaa sopimusta omalta osaltaan, ja että sopimuksen avulla ollaan estetty jopa mahdollinen aseellinen interventio Iraniin. Hän tuomitsee Trumpin ottaman aseman toteamalla, ettei ole yhden tahon tehtävänä arvioida sopimusta uudelleen. Hänen mukaansa sopimuksen onnistumista arvioi vain yksi taho, kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA, jolla on puolueeton ja neutraali asema konfliktissa.

Isot EU-maat kuten Ranska, Britannia, Saksa ja myös Venäjä haluavat, että Trump Obaman tavoin jatkaa ydinsopimusta Iranin kanssa. Edellämainitut maat ovat jo ehtineet virittämään mielenkiintoiset taloussuhteet kansainväliselle kaupalle avautuneen Iranin kanssa. Näitä maita huolestuttaa USA:n ja Iranin välien kiristyminen, sillä se saattaa vaikuttaa negatiivisesti orastaviin taloussuhteisiin.

Jokaisella on oma lehmä ojassa

Hieman yli kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2015, Iran allekirjoitti ydinohjelmaan liittyvän merkittävän sopimuksen, joka päätti kymmenvuotiset neuvottelut ja vapautti maan sille asetetuista kansainvälisistä pakotteista. Sopimuksen mukaan kansainväliset tarkkailijat pääsevät liikkumaan kaikissa uraanin rikastamiseen ja energian tuotantoon liittyvissä laitoksissa. Iran sitoutui samalla lopettamaan ydinteknologiansa kehittämisen ja uraanin rikastamisen. Tavoitteena on estää, että maa voisi rakentaa itselleen ydinaseen.

Ennen sopimuksen allekirjoittamista Iran on useasti jäänyt kiinni siitä, että rikastaa salaa uraania salaisissa laitoksissaan Venäjän ja Pohjois-Korean tukemana. Trump on oikeassa siinä, että suhtautuu skeptisesti Iranin vakuutteluihin ydinohjelman hylkäämisestä. Skeptisyys kannattaa, sillä yhdestä asiasta kansainvälinen yhteisö on samaa mieltä: kukaan ei halua nähdä ydinaseella varustettua, islamistista Irania. Se olisi tikittävä aikapommi koko maailmanrauhalle ja muodostaisi vakavan turvallisuusriskin Israelille ja sunni-arabimaille.

En kuitenkaan usko, että tämä on tärkein motivaattorin Trumpin jyrkän linjan kannalla. Trump ei taistele Irania vastaan sen vuoksi, että hallitus on diktaattorinen, äkkipikainen ja islamistinen. Ei. Iran kuuluu väärään leiriin. Se veljeilee Venäjän ja Pohjois-Korean kanssa, ja näin uhkaa Yhdysvaltojen omia intressejä alueella. Se on USAn liittolaisten eli Israelin ja sunni-arabimaiden ykkösvihollinen ja aiheuttamalla heille harmia, se samalla vaikuttaa Yhdysvaltojen omien intressien toteutumiseen alueella.

Samoin isot EU-maat ja Venäjä eivät puolusta ydinsopimusta sen vuoksi, että uskovat sen tuovan helpotusta islamistien ikeessä elävälle kansalle. Ranska, Britannia, Saksa ja myös Venäjä ovat kilvan solmineet rahakkaita sopimuksia Iranin kanssa, jotka nyt ovat uhattuina.

Myös Iran ajaa omaa agendaansa. Sitä ei kiinnosta länsimaiset, “hölynpölyksi” luokittelemansa arvot ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Ei. Irania kiinnostaa ennen kaikkea oman shiialaisen vaikutuspiirinsä kasvattaminen Lähi-idässä ja hallituksen intressien turvaaminen.

Kaikkien näiden intressien sekamelskassa tavalliset iranilaiset ihmiset ovat toissijaisia. Suuret pelurit kilpailevat rahasta ja vallasta, ja siinä sivussa kymmenet miljoonat ihmiset yrittävät pärjätä kuin pystyvät taloudellisesti ja poliittisesti tukalissa oloissa.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 27.09.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

Standard

Kurdistan tavoittelee itsenäisyyttä Irakista

Tänään Irakin kurdit järjestävät kansanäänestyksen, jonka turvin he pyrkivät itsenäistymään Irakista. Ennusteiden mukaan suuri enemmistö äänestää Kurdistanin itsenäistymisen puolesta. Jo pelkkä äänestyksen järjestäminen on aiheuttanut merkittävää kränää sekä Irakin eri väestöryhmien että naapurivaltioiden kanssa. Myös Yhdysvallat on vedonnut Irakin yhtenäisyyden puolesta. Toisaalta, äänestyksen järjestäminen on hitsannut poliittisesti riitaisia kurdeja entistä yhtenäisemmäksi. Kurdien kesken sisäisiä konflikteja ovat aiheuttaneet esimerkiksi öljyvarojen jakaminen ja eri puolueiden kannattajien klikkiytyminen.

Lähi-itää asuttaa paljon muinaisiin sivilisaatioihin lukeutuvia kansoja, jotka ovat pysyneet alueillaan tuhansia vuosia. Yksi esimerkki näistä on kurdit. Migraatio ja sodat sekä lännen piirtämät, toisen maailmansodan jälkeiset rajat ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että monet etnisyydet asuvat sekaisin samassa valtiossa. Tällä hetkellä koko kurdien asuttama alue eli Kurdistan jakautuu Irakin, Syyrian, Turkin ja Iranin välillä. Irakin Kurdistanilla on ollut itsehallinto vuodesta 1991, ja nyt alue pyrkii itsenäistymään. Syyrian kurdit ovat sisällissodan mainingeissa perustaneet oma federaationsa, Iranissa ja Turkissa puolestaan kurdit taistelevat oikeuksiensa puolesta keskushallituksia vastaan.

Myös nyt kurdien itsenäistymispyrkimys ja siitä aiheutuvat konfliktit ovat tämän yhden ja saman historiallisen ongelman perua.

Kurdit eivät ole yhtenäinen joukko

Suurin ongelma Irakin kurdialueella kumpuaa siitä, että alue ei ole yhtenäinen, vaan se jakautuu kolmen pääpuolueen vaikutuspiiriin. Kullakin näistä kolmesta piiristä on oma, toisistaan poikkeava kehittymisstrategiansa ja kukin ylläpitää omia ulkosuhteitaan. Nämä kolme vaikutuspiiriä ovat KDP eli Barzani-puolueen kannattajat (suurin puolue), PUK-puolueen kannattajat (Irakin entisen presidentin Talebanin edustama puolue) ja Goran-puolueen (Muutosliike, toisiksi suurin puolue) kannattajat. Barzani ja PUK -puolueilla on omia aseellisia ryhmiä, jotka ovat ottaneet yhteen keskenään useasti 90-luvulla.

Irakin kurdifederaation parlamentti on ollut toimintakyvyttömänä jo yli vuoden verran Barzani-puolueen voimankäytön seurauksena. Barzanin aseelliset ryhmät ovat kokonaan estäneet parlamentin puhemiehen pääsyn parlamenttiin (hän kuuluu Goran-puolueeseen), eikä hän ole päässyt yli vuoteen palaamaan työpaikalleen. Tämä on tietenkin laitonta.Vihdoin muutama viikko sitten parlamentti jälleen aktivoitiin kansanäänestyksen humussa, sillä kaikki puolueet toivovat Kurdistanin itsenäistymistä. Goran-puoluetta ei kuitenkaan vieläkään päästetty parlamenttiin. Tästä huolimatta puolue kehottaa kannattajiaan äänestämään samoin kuin kilpailijansa KDP ja PUK, eli itsenäisyyden puolesta.

Poliittisen tilanteen sekavuus vaikuttaa myös talouteen. Kaikkia yhteiskunnan osa-alueita vaivaa syvälle juurtunut korruptio. Elinkeinoelämä on pitkälti riippuvainen öljyn viennistä, joka on KDP:n ja PUK:n hallinnassa. Kansalaiset elävät taloudellisessa ahdingossa, esimerkiksi kurdialueen virkamiehet ovat saaneet tänä vuonna vain muutaman kuukauden palkan. Kukaan ei tiedä, mihin öljyistä virtaavat valtavat tulot valuvat, mutta yksi vahva epäilys on, että hallitsijoiden ja heidän lähipiirin taskuihin. Paikalliseen klaaniajatteluun kuuluu, että omat sukulaiset asetetaan surutta keskeisiin virkoihin, ja raha kanavoidaan ”omien” vallan kasvattamiseen. Nyt kurdialueen pääministeri, turvallisuusjoukkojen johtaja, armeijan päämiehet sekä talouden vastuuhenkilöt kuuluvat kaikki samaan perheeseen.

KDP-puoluetta sekä samalla koko Kurdistania johtaa edelleen Masoud Barzani. Hän ei halua luopua vallasta, vaikka on ollut yli 10 vuotta samassa pestissä. Lain mukaan hänellä ei olisi ollut oikeutta jatkaa niin kauaa kurdialueen johtajana, mutta kuten Lähi-idän tyyliin kuuluu, vallasta ei haluta luopua kun sen kahvaan kerran on päästy.

Irakin Kurdistan olosuhteisiin nähden – eli verrattuna Irakin arabialueisiin – on jo nyt demokraattinen federaatioalue. Yhdysvallat ja jotkut EU-maat etunenässä ovat tukeneet kurdeja ilmaiskuin heidän taisteluissaan Isisiä vastaan. Tähän asti kurdit ovatkin olleet ainoa voima, joka on kyennyt panemaan kampoihin Isisille. Uskonnollisesti maltilliset kurdit ovat ylläpitäneet hyviä suhteita lännen kanssa jo useamman vuosikymmenen. Jos Irakin Kurdistan itsenäistyy, on melko todennäköistä, että alueelle asettuu verrattain demokraattinen ja länsimaalaisia arvoja puoltava järjestelmä. Silti länsimaat eivät tue kurdien itsenäistymispyrkimyksiä.

Kitkaa kansanäänestyksestä

Huolimatta hyvistä suhteistaan kurdien kanssa, ulkovallat eivät ole ilahtuneet heidän itsenäistymispyrkimyksistä. Itse asiassa Israel on ainoa maa, joka on ilmoittanut tunnustavansa Kurdistanin valtion mikäli se itsenäistyy. Yhdysvaltoja huolestuttaa erityisesti Irakin keskushallituksen kohtalo, jonka koko olemassaolo juontaa George W. Bushin Irak-interventioon vuonna 2003. Jos kurdit itsenäistyvät, shiia-muslimit muodostavat keskushallituksessa selkeän enemmistön. Tämä ajatus itsessään aiheuttaa levottomuutta sunnien keskuudessa kautta Lähi-idän ja huolestuttaa myös Yhdysvaltoja, sillä Irak ilman kurdeja on askeleen lähempänä sen vihollista Irania. Myös USAn joukkojen asema Irakissa on uhattuna, jos shiiat ovat hallituksessa enemmistössä.

Naapurimaat Iran, Turkki ja al-Assadin Syyria ovat lisäksi huolissaan kurdien voimaantumisesta. He eivät usko Irakin Kurdistanin johtajien vakuutteluja siitä, että itsenäinen Kurdistan ei ole heille uhka. Iranissa, Turkissa ja Syyriassa kurdit muodostavat merkittävän väestöryhmän, ja maiden hallitsijat ovat huolissaan että itsenäistymisbuumi leviää heillekin. Turkki ja Iran ovat aloittaneet suuret militääriset operaatiot aivan Irakin Kurdistanin rajan tuntumassa ja lisäksi ovat pommittaneet vuoristossa majailevia kurdisissejä, jotka taistelevat valtiota vastaan. Sekä Iran että Turkki ovat uhanneet rankaisevansa Irakin kurdeja kansanäänestyksen takia. Iran on jo esimerkiksi sulkenut ilmatilansa kurdeilta.

Suomi on samoilla linjoilla Yhdysvaltojen kanssa. Ulkoministeri Timo Soini totesi Suomen tukevan Irakin yhtenäisyyttä, mikä toisin sanoen tarkoittaa että Suomi ei kannata kurdien itsenäistymistä.

Mikä hinku kurdeilla sitten on itsenäistyä, jos pelkkä äänestyksen järjestäminen aiheuttaa näinkin paljon kansainvälistä kitkaa? Miksi he eivät vain jatka neuvotteluja keskushallituksen kanssa saadakseen itselleen paremman aseman? Kurdistanin johtaja Barzani on todennut kannanotoissaan yhteistyön Irakin keskushallituksen kanssa toimimattomaksi. Hänen mielestään ei pidä unohtaa, että kurdit taistelivat aseellisesti vuoteen 1991 asti Saddamin joukkoja vastaan ja kokivat kansanmurhan, ja vuodesta 2003 ovat olleet erittäin kitkaisissa väleissä shiia-hallitsijoiden kanssa.

Irakin keskushallitus on ilmoittanut, ettei se aio hyväksyä itsenäistymispäätöstä jos sellainen tulee. Keskushallituksen valta Pohjois-Irakin Kurdistanissa on kuitenkin lähes olematonta.

Lähi-idän ongelmat juontuvat pitkälti toisen maailmansodan jälkeiseen hajoita ja hallitse -politiikkaan, jossa eri kansoja on laitettu asumaan samoihin keinotekoisiin valtioihin. Periaatteessa tämäkin kurdien itsenäistymispyrkimyksen aiheuttama kansainvälinen kitka on seurausta tästä samasta ongelmasta. Ja jälleen on olemassa riski, että konflikti paisuu aseelliseksi taisteluksi eri etnisten ryhmien välillä.

Minusta olisi hyvä, jos länsimaat tukisivat kurdeja itsenäistymispyrkimyksissään. Historia on osoittanut, että Irakissa ja Syyriassa etniset ja uskonnolliset ryhmät eivät pysty elämään keskenään rauhassa saman valtion sisällä. Irakin kurdeja tulisi kuitenkin kannustaa demokraattisempaan suuntaan. Kaikkien kurdien kokemien vääryyksien jälkeen olisi hienoa, jos kansainvälinen yhteisö soisi heille mahdollisuuden omaan valtioon. Suurin osa Lähi-idän keskushallituksista on epäonnistunut tehtävässään vakauttaa ja tuoda tasa-arvoa valtioihin. Demokratiaa ei välttämättä ole kuin nimeksi. Näiden epäonnistuneiden keskushallitusten jakautumisella saattaisi olla positiivisia seurauksia alueen kehitykselle.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 25.09.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

 

Standard

Näkökulma: Pakkopalautukset ovat oire huonosti toimivasta järjestelmästä

Irakista ja Afganistanista tähän mennessä Suomeen tulleiden pitäisi antaa jäädä. Miksi? Lue kirjoitus!

Turvapaikkasysteemin tarkoituksena on tarjota suojaa henkilöille, jotka kotimaassaan kohtaavat vainoa esimerkiksi mielipiteidensä, etnisen tai uskonnollisen asemansa tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Lisäksi oleskelulupa voidaan myöntää humanitäärisin perustein, jos hakijaa odottaa kotimaassaan epäinhimmillinen kohtelu kuten teloitus tai kidutus.

Siirtolaisuus puolestaan yleensä tarkoittaa vapaaehtoista muuttoa esimerkiksi parempien työmahdollisuuksien perässä.

Levottomista maista tulevilla ei käytännössä ole keinoa hakeutua siirtolaisina Eurooppaan. Esimerkiksi työperäisen oleskeluluvan saaminen on erittäin hankalaa ja edellyttää, että työpaikka kohdemaassa on valmiiksi hankittu. Siksi niin monet käyttävät turvapaikkajärjestelmää väylänä paremman elämän saavuttamiselle, vaikka heihin ei kotimaassa suoraan kohdistuisikaan vainoa tai erityistä hengenvaaraa. Näin ollen on helppo todeta, että turvapaikkajärjestelmää käytetään usein eri tarkoitukseen, kuin mihin se on luotu. Systeemi on mennyt sekaisin siirtolaissysteemin kanssa.

Ilmiöiden erottelu toisistaan ei kuitenkaan ole niin helppoa. Esimerkiksi Irak ja Afganistan ovat maita, joita varjostaa jatkuva konfliktin uhka. Jos mietitään ihmisiä, jotka oikeasti ovat turvapaikan tarpeessa, Irakissa ja Afganistanissa heitä on varmasti satojatuhansia, ehkä miljoonia. Vain osalla heistä on riittävästi resursseja hakeutuakseen salakuljettajien kautta länteen anoakseen turvapaikkaa. Koska matka länteen maksaa useita tuhansia euroja, turvapaikanhakijat harvoin ovat kaikkein huono-osaisimpia tai kipeimmin apua tarvitsevia.

Euroopan viranomaiset tekevät pienillä resursseilla parhaansa käsitelläkseen jokaisen turvapaikkahakemuksen yksilöllisesti. Koska systeemi ei ole aukoton, moni aidosti turvapaikkaa tarvitseva jää ilman, kun taas moni työn perässä tullut saa pakolaisstatuksen.

Minusta ratkaisu maahanmuuton ongelmiin on lopulta yksinkertainen. Työperäiselle maahanmuutolle olisi luotava omat, paremmat väylät. Jos Suomeen tarvitaan lisää sairaanhoitajia tai Saksaan tarjoilijoita, voidaan käynnistää rekrytointeja lähtömaissa. Lähi-idässä ja Afrikassa on runsaasti koulutettuja osaajia, jotka kiivaasti haluavat Eurooppaan koulutusta vastaavaan työhön. Tällä hetkellä moni heistä ylittää Välimeren hengenvaarallisissa oloissa. Miksi rekrytoitaisi tarvittavat ihmiset suoraan heidän kotimaassaan, ja taattaisiin heille ja heidän perheilleen turvallinen pääsy Eurooppaan?

Kansainvälistä suojelua tarvitsevia puolestaan on paras auttaa suoraan lähtömaiden läheisyydessä panostamalla lisää rahaa pakolaisleireihin. Myös kiintiöpakolaisten määrää voisi kasvattaa. Kiintiöpakolaiset ovat ihmisiä, joille YK on myöntänyt jo lähtöalueella pakolaisstatuksen. He eivät siis ole enää turvapaikanhakijoita saapuessaan Eurooppaan, vaan heidän taustansa on tarkistettu, heillä on oleskelulupa, ja he pääsevät suoraan kiinni yhteiskuntaan.

Nämä kaksi askelta selkeyttäisivät huomattavasti nykyistä turvapaikkajärjestelmää, joka aiheuttaa epätasa-arvoa köyhistä maista tuleville ihmisille sekä usein altistaa heidät salakuljettajien mielivallalle. Köyhimmät eivät saa apua, ja järjestelmä ruokkii kansainvälistä rikollisuutta. Nykyinen turvapaikkajärjestelmä aiheuttaa myös merkittäviä turvallisuusriskejä Euroopalle, kun kuka tahansa voi tulla tänne useammaksi vuodeksi turvapaikkaprosessiin vedoten.

 Vastaanottajamailla kuten Suomella kuluu myös valtavat taloudelliset resurssit vääriin asioihin. Jos nykyisen turvapaikkajärjestelmän ylläpitämiseen käytettävät varat saataisiin kanavoitua avuksi paikan päälle (muun muassa pakolaisleireihin), se hyödyttäisi satoja kertoja laajempaa ihmisjoukkoa.

Mutta turvapaikkasysteemi on mitä se on. Jos muutoksia tapahtuu, ne tapahtuvat hitaasti. Ja sillä välin meillä on jatkuvasti Irakista, Afganistanista ja muualta tulleita turvapaikanhakijoita, joiden kohtalo on viranomaisten käsissä.

Viime aikoina pakkopalautukset Irakiin ja Afganistaniin ovat herättäneet kiivasta keskustelua. Global think tank Institute for Economics and Peace (IEP) luokittelee molemmat maat 163 maan ranking-listauksessaan top 5 turvattomien joukkoon. Suomalaisten viranomaisten linja on, että laajoja alueita Afganistanissa ja Irakissa ovat sen verran turvallisia, että niihin voidaan palauttaa maan kansalaisia.

On totta, että Irakissa ja Afganistanissa on paljon turvallisia alueita. Ihmisten turvallisuutta ei kuitenkaan mitenkään pystytä takaamaan, paikoin poliittisista, paikoin sosiaalisista ongelmista johtuen. Monet, jotka ovat lähteneet Eurooppaan, ovat polttaneet kaikki sillat takanaan. He ovat lainanneet paljon rahaa ympäröiviltä ihmisiltä sillä toiveella, että pääsevät Eurooppaan tienaamaan. Palautus köyhälle alueelle vihaisten velkojien keskelle ajaa epätoivoon. Se voi myös lisätä radikalisoitumista, kun turvaa lähdetään hakemaan mistä sitä saa.

Aikoinani työskennellessäni tutkijaharjoittelijana Migrin oikeus- ja maatietopalvelussa pääsin aitiopaikalta seuraamaan, kuinka maakatsauksia laaditaan. Kymmenet asiantuntijat tekevät ahkerasti töitä sen eteen, että turvapaikkapäätöksiä tekevillä on mahdollisimman ajankohtaista ja paikkansapitävää tietoa lähtömaiden turvallisuudesta. Väitän kuitenkin, että tilanteet räjähdysherkässä Lähi-idässä muuttuvat liian nopeasti, jotta niitä osataan luotettavasti ennustaa.

Esimerkiksi Irakissa pohjoisia alueita asuttavat kurdit järjestävät parin viikon päästä kansanäänestyksen itsenäistymisestä. Jos kurdifederaatio itsenäistyy, on se jälleen uusi konfliktien vyyhti Irakin shiia- ja sunni-arabien sekä naapurimaiden kanssa. Afganistanissa puolestaan kytee voimakas ääri-islamistinen liikehdintä, joka välillä saadaan painettua maan alle kansainvälisen koalition ponnistuksien avulla. Radikaali islamistinen ideologia kuitenkin jyllää ja aiheuttaa merkittäviä vaaroja sen ulkopuolisille perheille.

Jos Suomen on pakko palauttaa ihmisiä Irakiin ja Afganistaniin, pitäisi maissa toimivat kansainväliset liittoumat valjastaa muodostamaan turvavyöhykkeitä, joihin palautetut henkilöt voidaan asettaa asumaan sisäisen pakolaisen statuksella. Olen kuitenkin sitä mieltä, että täällä jo oleville Irakin ja Afganistanin kansalaisille voisi myöntää oleskeluluvan. Moni kielteisen päätöksen saanut jatkaa oleskeluaan salaa, mikä on kaikkien kannalta huonoin vaihtoehto.

Ihmiset hakeutuvat konfliktialueilta Eurooppaan niin kauan kun poliittiset konfliktit, luonnonkatastrofit ja sosiaaliset ongelmat kuten liiallinen syntyvyys kasvattavat painetta. Olen itsekin tullut Suomeen muualta, enkä ole kukaan sanomaan, kuka tänne saa tai ei saa asettua. Sanon vain, että paremmalla maahanmuuttopolitiikalla pelastettaisiin ihmishenkiä, saataisiinn kohdennettua apu oikein ja samalla pidettyä Eurooppa turvallisena.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 12.09.2017 Iltalehden näkökulma-palstalla.

Alan Salehzadeh

Standard

Iran pyrkii hiljentämään myös ulkoiranilaisia toimittajia ja kriitikkoja

Iran on tunnettu huonosta ihmisoikeustilanteestaan. Se keikkuu jatkuvasti erilaisten tilastojenhäntäpäässä, kun mitataan kansalaisten vapauksia ilmaista itseään vapaasti. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen myötä maa muuttui käytännössä suureksi vankilaksi asukkailleen. Sadat tuhannet iranilaiset ovat lähteneet muualle asumaan.

Pakeneminen ei kuitenkaan takaa iranilaisille sananvapautta. Iranilainen papisto tekee kaikkensa vaientaakseen myös ulkomailta kantautuvat soraäänet ja mustamaalatakseen kritiikkoja, tutkijoita, toimittajia ja vapaa-ajattelijoita. Pahimmissa tapauksissa Iranin tiedustelupalvelut ovat jopa jääneet kiinni Iranin oppositiojohtajien murhaamisesta EU-maissa.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön tuoreen raportin mukaan Iranin valtio harjoittaa laajaa ja systemaattista painostusta ulkomailla asuvia iranilaisia toimittajia ja kriitikkoja kohtaan. Hallinnon tavoitteena on estää vapaa ja riippumaton uutisointi, usein keinoja kaihtamatta. Ulkoiranilaisilla on usein kotimaassa perhettä tai sukulaisia, ja valtio luo painetta käyttäytymällä heitä kohtaan uhkaavasti: pidätyksiä, kyselyitä, vakoilutoimintaa. Lisäksi omaisuutta voidaan takavarikoida ja maassa vierailevia kriitikkoja vangita tekaistuihin syytöksiin nojaten.

Iranin valtio pyrkii kaikin tavoin edistämään omaa agendaansa ulko- ja sisäpoliittisesti

Vaikka Iran on ulkopoliittisesti, erityisesti Obaman kaudella, hieman avautunut länsimaille, on syytä muistaa, että sisäpoliittisesti parannukset antavat yhä odottaa. Ihmisoikeustilanne Iranissa on surkea. Etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen ja naisten oikeuksia poljetaan systemaattisesti. Heihin kohdistetaan perusteettomia pidätyksiä tai teloituksia, heitä syrjitään rekrytoinneissa ja heidän omaisuuttaan saatetaan takavarikoida. Viattomien ihmisten tappaminen ja vangitseminen on osa iranilaisten arkipäivää.

Iranin ulkosuhteet naapurimaihin ovat myös kaukana ruusuisista. Iran sekaantuu Syyrian, Irakin, Jemenin, Libanonin, Israelin ja Persianlahden maiden sisäisiin asioihin tukemalla aseellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti shiia-järjestöjä. Monin paikoin Iranin joukot osallistuvat suoraan aseellisiin taisteluihin, esimerkiksi Syyriassa. Maa saattaa myös tukea muita kuin shiia-järjestöjä silloin, kun se palvelee hallinnon agendaa. On esimerkiksi hiljattain väitetty, että Iran toimittaa aseita Afganistanin Talibanille. Terorristijärjestö taistelee keskushallitusta ja USA:n johtama koalitiota vastaan. Niin tai näin, Iranin ydinohjelma herättää edelleen runsaasti huolta ja Trumpin kauden aikana syytökset Iranin terrorismin tukemisesta ovat vain voimistuneet.

Iranin valtio pyrkii kaikin tavoin edistämään omaa agendaansa ulko- ja sisäpoliittisesti. Yhtenä osana tätä Iran on viime vuosien aikana rakentanut vahvaa lobbausjärjestelmää länsimaihin. Monen muun hirmuvaltion tavoin se turvaa osin ideologisiin, osin maksettuihin kumppaneihin omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. Kuten lähihistoria osoittaa, lobbaajat saattavat olla yhteiskunnassa korkealle edenneitä poliittisia tai yhteiskunnallisia vaikuttajia. Iran-lobbareiden tehtävä on mustamaalata kriitikkoja ja pyrkiä murtamaan heidän uskottavuutensa.

Tiedustelutoimintaa ja lobbausta on hankala kitkeä, koska propagandisteilla ei ole jäsenkortteja. Kuten Suomessa Venäjän naapurina on totuttu näkemään, he tekevät toimintaansa salassa ja mahdollisimman vähin äänin. Uskon, että kansalaisten on kuitenkin helppo tunnistaa, milloin kyseessä on kätyri tai trolli ja milloin rehellinen ihminen, vaikka oikeudessa asti todistaminen on vaikeaa. Fiksut ihmiset täällä tai muualla eivät alistu vieraiden valtioiden vaikutuspyrkimyksille, vaan osaavat katsoa ilmiöiden läpi ja tehdä omia analyysejään. Aiemmin tai myöhemmin ihmisten tarkoitusperät yleensä kuitenkin paljastuvat.

 

8uUW-6oE

Lähde: Reporters Without Borders

Kirjoitus on alunperin julkaistu 07.09.2017  Iltalehden blogissa.

Alan Salehzadeh

Standard